VI LUKU.
Vaarallisia aseita.
Kahta päivää myöhemmin oli herraskartanossa kaikki kunnossa omistajan, hänen veljentyttärensä ja uuden vieraansa vastaanottamiseksi. Kenraalin huoneet olivat ensi kerroksessa. Tärkein oli hänen suuri, kaari-ikkunainen työhuoneensa, puiston puolella. Hans Kristian oli vartioinut tätä huonetta kuin pyhäkköä. Mitkään vieraat kädet eivät saaneet pyyhkiä pölyjä hänen mahonkiselta leijonanjaloilla varustetulta työpöydältään, kukaan muu ei saanut puhdistaa lukuisia kiväärejä, miekkoja ja muita aseita, joita riippui ristissä yltympäri kaikilla seinillä. Mutta huone olikin täsmälleen siinä kunnossa, mihin kenraali oli sen jättänyt, ja lattialla oli valtava tiikerinnahka, jonka ammottava kita toivotti tervetulleeksi.
Neiti asui eteläisessä siipirakennuksessa, rouvan vanhassa asunnossa. Täällä naisväki oli kahtena viime päivänä kääntänyt kaikki ylösalaisin, ja joka kerta, kun Hans Kristian hieman nuristen tahtoi lähestyä silmäilläkseen taistelukenttää myöskin tältä puolelta, ajettiin hänet äkkiä pois. Vanha Stiina oli korkeimman omassa persoonassaan ollut kaupungissa ja kalliilla hinnalla hankkinut ruusuja, joita hän tiesi neidin rakastavan. Sitäpaitsi oli rouva Winge, papin rouva, lähettänyt ruusuja, niin että pienet huoneet tuoksuivat kuin myöhäiskesällä.
Vanha Hans Kristian oli ollut pulassa vieraan, nimittäin sen kolmannen vuoksi. Oliko se nainen vai herra? Yhä uudelleen ja uudelleen hän teki itselleen tämän kysymyksen. Stiina vakuutti, että sen täytyi olla nainen, luonnollisesti neidin hyvä ystävä, sanoi hän, nainen Ranskan maasta tahi jostakin muusta ihmeellisestä valtakunnasta. Mutta Hans Kristianilla oli tässäkin kohdassa omat ajatuksensa. Hän harkitsi kaikin puolin, ja hänen ajatuksenjuoksunsa liittyi nikama nikamalta seuraaviin seikkoihin: Neiti on kahdeksantoistavuotias, tässä iässä Jernen perheessä aina mennään kihloihin, miksi kenraali tulisi kotiin nyt, keskellä talvea, jollei viettääksensä juhlaa joulunpyhinä, kihlausten autuaana aikana?… Ja kaikkien näiden harkintain tuloksena oli, että Hans Kristian laittoi kuntoon herran-asunnon toisessa kerroksessa, Siihen kuului kolme huonetta — huoneista näet tällaisessa kartanossa ei ollut puutetta — yksi oli makuuhuone, toinen työhuone, jonka seinillä oli aseita — aseita oli kenraalin talossa riittävästi — ja kolmas salonki päällystettyine huonekaluineen ja avoimine takkoineen. Hans Kristian tunsi nuorten herrojen parantumattoman taipumuksen valvomiseen viineineen, tupakoineen.
Ja kellon lähestyessä kahta päivällä Hans Kristian kulki läpi talon, loi viimeisen katsauksen valmiiseen työhön ja huomasi kaiken olevan kunnossa.
Huoneita oli viime päivinä lämmitetty, tuuletettu ja uudelleen perinpohjin lämmitetty. Nyt ei tuntunut pölyisestä ilmasta jälkeäkään. Lauha, miellyttävä lämpö monista uuneista ja avonaisista takoista levisi huoneisiin ja käytäviin, ja keittiötä lähestyessään kuuli sieltä heikkoa sihinää, ja suloinen tuoksu tunkeutui ovenraoista. Palvelukseen äsken otetut neitsyet sipsuttivat ympäri kokettimaisissa esiliinoissaan ja tukka käherrettynä ja ottivat vastaan hyviä neuvoja Stiinalta ja vanhemmilta, jotka tiesivät mitä herrasväki tahtoi. Gabriel ajuri, joka oli otettu palvelukseen kuukausi sitten, oli saanut uuden ajopuvun ja harjoitteli nyt pihamaalla upeilla, hopeahelaisilla tallimestaripiiskoilla. Nuori Hans Kristian, vanhan Hans Kristianin nuorin poika, seisoi ovella kädet valkoisissa hansikkaissa ja tuijotti landoota, joka nyt vedettiin esille jalaksilleen asetettavaksi. Nuoren Hans Kristianin oli tänään astuttava elämän näyttämölle avaamalla vaununovi itse kenraalille. Ja ajatellessaan tätä hän vapisi.
Mutta hitto vieköön — entä lippu! — Kiireessä oli Hans Kristian vähällä unohtaa sen. Ja samalla kuin landoo, kaksi kiiltomustaa hevosta aisoissa, ajoi puistotietä noutaakseen kenraalin asemalta, nosti Hans Kristian lipun tankoon. Köydet vinguttivat ruosteisia pyöriä, pitkä aika oli kulunut siitä, kun Jernen kartanossa oli juhlittu ja lippuja nostettu.
Vanha palvelija tunsi sydämessään liikutusta nähdessään kenraalin harmaat hapset mustan karvalakin alta. Landoo ajoi hitaasti ja juhlallisesti pihaan. Siinä istui neljä henkeä, yksi nainen ja kolme herraa. Hans Kristian ajatteli ensiksi: tuliko kartanoon kaksi vierasta? Mutta seuraavassa tuokiossa hän näki, että yksi herroista oli pastori Winge, joka oli mennyt asemalle vastaan ja jonka kenraali luultavasti oli kutsunut mukaansa kartanoon. Etuistuimella istuivat turkkeihin käärittyinä kenraali itse ja hänen veljentyttärensä. Kolmas herra oli selin, niin ettei Hans Kristian saattanut heti nähdä hänen kasvojansa, mutta hän ymmärsi, että se oli nuori herra, Ja niinpä hän oli ollut aivan oikeassa. Hän oli ajatellut oikein laittaessaan kuntoon poikamiehen asunnon toiseen kerrokseen.
Vaunut pysähtyivät, ja nuori Hans Kristian avasi kiiltävänmustan landoon — se tapahtui toisen kerran, nyt hän osasi sen jo paremmin eikä ollut enää saamaton. Hans Kristian tuli esille ja asettui perusasentoon hattu kädessä. Hänen arvokas asentonsa meni hieman pilalle, kun Louise kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:
— Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut vähääkään.
Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen kättänsä.
— Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.
— Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. — Onpa suloista päästä kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?
Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.
— Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!
— Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian katsoi häneen uteliaana.
— Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans
Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.
Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.
— Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen saadessani tavata niin kelpo miehen.
Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.
Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa, jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt, tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:
— Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.
Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.
Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.
Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että pamahti.
— Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. — Täällä tulee talvella hauska. Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan poissa.
Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin asekokoelmaa.
— Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.
— Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria. Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala siunatkoon hänen muistoaan.
Kenraali tarttui molempiin upeisiin aseihin, jotka olivat kirjoituspöydällä — leijonanjalkapöydällä.
— Nämä revolverit, selitti kenraali, ovat aina minun kirjoituspöydälläni. Ja ovat siinä olleet koskemattomina kolme vuotta, eikö totta, Hans Kristian?
— Niin, herra kenraali, vastasi Hans Kristian. — Kukaan ei ole koskenut kenraalin kapineihin, siitä minä kyllä olen pitänyt huolen.
— Ovatko ne latingissa? kysyi luutnantti Rosenkrantz.
— Eivät, luonnollisesti eivät. Miksi ne olisivat latingissa?
Luuletteko sitten, että tämä on ryövärimaa?
Luutnantti heilautti hansikkaitaan. — Pankaa ne pois, sanoi hän.
— Miksi?
— Siksi että ne eivät ole latingissa. Lataamattomat aseet ovat ainoat, joita minä pelkään.
Kenraali säpsähti ja avasi makasiinin. Hän kääntyi hämmästyneenä Hans
Kristianiin.
— Hyi helkkarissa! huusi hän. — Joku on joka tapauksessa pidellyt aseitani. Revolverihan on ladattu.
— Siitä sen näette, mutisi luutnantti Rosenkrantz. Lataamattomat aseet ovat vaarallisimmat.
Mutta vanha Hans Kristian, mies parka, seisoi neuvottomana.