IX LUKU.
Valot sammutetaan.
Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.
— Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. — Sellaista ei tapahdu, hyvä herra.
— Luuletteko minun valehtelevan?
— En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja pimeässä.
— Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.
Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.
— Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. — Joku saattaisi kuulla.
Luutnantti alensi ääntään.
— Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin, että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?
— Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette voi muistaa.
— Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. — Ja minä tiedän kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä pari tuntia sitten.
— Minä en käsitä tätä.
— Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.
— Pitää yhtä, kuiskasi pappi.
— Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.
— Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.
— Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?
— Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.
— Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?
— En… en oikeastaan.
— Ette oikeastaan?
— Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.
— Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen vanhaan taloon.
Hän oikoi mukavasti jäseniään.
— Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.
Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.
— Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä. — Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä, että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?
— Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti, mutta en myöskään epäile silmiäni.
— Ettekä myöskään hermojanne?
— En hermojanikaan.
Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä. Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.
Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.
— Entä te, luutnantti? kysyi hän. — Te ette luultavasti ole väsynyt, sillä tehän olette jo nukkunut.
— Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. — Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni tavallisesti varsinaisesti alkaakin.
— Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. — Sepä kauheata. Siihenkö aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?
— Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen näytöksen alkua.
— Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?
— Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä. — Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. — Kappaleesta?
— Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. — Te teette aina itsenne huonommaksi kuin olette.
— Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.
— Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies teistä tulisi.
Toinen kumarsi.
— Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei tietenkään voi tulla mitään.
— Miksi ei?
— Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.
Louise nauroi.
— Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?
— Tahdon kyllä.
— Mutta ette minun kanssani?
— En, en teidän kanssanne.
— No niin, siitä ei siis tule mitään.
Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.
— Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.
— Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön illallisen.
— Entä sitten?
— Sitten kello vihdoin tulee kolme.
— Entä sitten?
— Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.
— Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.
— Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.
Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle, ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.
Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja avainkimppu toisessa kädessä.
— Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.
— Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.
Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni napinreiästä.
— Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. — Asunko yksin toisessa kerroksessa?
— Aivan yksin, herra luutnantti.
— Entä toiset huoneet?
— Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi enemmän vieraita.
— Entä palvelijat, missä he nukkuvat?
— Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen rakennuksessa.
— Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?
— Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin soittakaa vain.
— Ja jos minä soitan?
— Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.
— Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä, niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?
— Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että jotakin tapahtuu?
— Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz, mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on määräys.
— Minä en sitä unohda.
Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:
— Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.
Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä, niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa villavuoriset karvatohvelit.
Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia, jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.
Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.