X LUKU.
Askelia.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.
Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat saaneet miettiväisen ilmeen.
— Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. — Ja kuitenkin minä olin aivan selvästi kuulevinani askelia.
Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen, näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä, pienokainen, se oli hauska matka", — tahi: "No mutta siinäkö sinä olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa, petätkö häntä edelleen?"
Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita; useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.
Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi. Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt, sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.
Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.
— Sepä hittoa, mutisi hän. — Tällä kertaa en ainakaan erehdy.
Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku olisi hiipinyt eteisessä.
Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven, joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.
Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.
Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.
Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.
Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.
— Onko siellä ketään? kysyi hän.
Ei vastausta.
Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.
— Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi luutnantti.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna ympärilleen.
Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti askelilta tai portaiden narinalta.
— Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö täällä joku ihminen?
Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi puoliääneen:
— Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.
Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.
Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.
Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä sivuuttaa toisensa.
Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella askelella.
Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut vähääkään hänen kädessään.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin komeroihin.
Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:
— Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista itseään?
Ei mitään vastausta.
— Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.
Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.
— Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. — Tuli palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on tosiaankin hiton kylmä.
Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:
— Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne. Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.
Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen edessään.
— Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä. Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?
Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.
— Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. —
Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?
Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.
— Oletteko siellä? kysyi hän. — Onko se mielestänne kummituksen ja gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun takana?
Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana ollut ketään.
Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja neuvoton.
Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli? Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:
— Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä itseäni.
Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin muu hänen huomiotansa.
Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.
Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.
Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten samalla hampaittensa välistä:
— Nyt et pääse kynsistäni.