XI LUKU.
Jäljet.
Ollessaan vielä portailla hän kuuli kenraalin äänen alhaalta:
— Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te juoksentelette?
Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli ilmeisesti juuri noussut sängystä.
— Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi suuttuneena, — alkaako teillä jo olla ikävä?
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Koska näette hyväksi hälyyttää talon.
— Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.
Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.
— Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne portaita alas?
— Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli hänen revolverinsa.
Kenraali katsoi häneen tutkivasti.
— Nenäliinanne, mutisi hän. — Mutta minä olin selvästi näkevinäni jonkin kiiltävän kädessänne. Herra jumala, Rosenkrantz, mitä teillä on mielessä?
— Se oli todellakin nenäliinani, vastasi luutnantti ja veti samalla taskustaan värillisen silkkinenäliinansa. — Kenraalihan voi itse nähdä.
Kenraali nauroi.
— Sellaista sanottaneen ontuvaksi todistukseksi, vastasi hän, mutta teidän pitäisi olla hieman varovaisempi, herra luutnantti.
— Kuinka niin, herra kenraali? Minä en oikein ymmärrä.
— Tänä yönä on viisitoista astetta pakkasta. Tällaisessa yössä ei kukaan kulje rankaisematta paitahihasillaan.
— Se on totta.
— Te luotatte liiaksi itseenne, herra luutnantti. Ette pääse oivallisen miekkannekaan avulla pitkälle meidän ankarassa ilmastossamme.
— Minä en olekaan aikonut ryhtyä mihinkään taisteluun talvea vastaan, se herättää minussa siksi suurta kunnioitusta.
— Lupaan teille vilustumisen huomiseksi.
— Miksi niin, herra kenraali?
— No, mitä hittoa, luutnantti Rosenkrantz, täytyykö minun lausua ajatukseni selvemmin. Mies, joka uskaltaa vaeltaa paitahihasillaan viidentoista asteen pakkasessa, on rangaistukseksi tuomittava kuukauden keuhkokuumeeseen.
— Mutta tämä kylmyyshän on ulkona, herra kenraali.
Kenraali jäi seisomaan suu puoliavoimena, niin ällistynyt hän oli tästä huomautuksesta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä tarkoitan vain sitä mitä sanoin. Ulkonahan luonnollisesti on viidentoista asteen pakkanen eikä huoneessa.
— Oikein. Mutta miten silloin voi pistää päähänne mennä yöllä ulos paitahihasillanne? Te saatte luonnollisesti tehdä mitä tahdotte, mutta — —
— Minä en ole ollut ollenkaan ulkona. En ole ollut sekuntiakaan talon ulkopuolella siitä lähtien kuin tulin, herra kenraali.
— Kas niin, nyt tämä alkaa käydä salaperäiseksi.
— Katsokaa jalkojani, herra kenraali, katsokaa tohveleitani, niissä ei ole lumen jälkeäkään.
Kenraali löi kädellään otsaansa.
— Te olette oikeassa, sanoi hän, mutta mikä hitto sitten naputti minun ikkunaani?
— En ainakaan minä.
— Ette, mutta kuka sitten oli niin rohkea?
— Naputtiko sitten joku todellakin ikkunaan?
— Naputti, minä en uneksinut. En ollut vielä nukkunut, kun kuulin sipsuttelevia askelia lumessa ikkunani ulkopuolella. Heti senjälkeen joku naputti lujasti kolme kertaa ikkunaan. Ja huutaessani: "kuka siellä?" kuulin, miten sipsuttavat askelet nopeasti poistuivat pitkin talon etusivua.
— Ylen merkillistä. Ja tiedättekö, kenraali, miksi minä seison tässä?
— En, mutta minua huvittaisi kuulla, miksi te keskellä yötä juoksette edestakaisin lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Älkää kieltäkökään, rakas Rosenkrantz, te ette erehdytä minua tuolla nenäliinalla. Minä näin varsin hyvin revolverin.
— Minäkin kuulin askelia, vastasi luutnantti, oveni ulkopuolelta, ullakkoportailta ja ullakolta.
— Sepä hittoa. Sitten varmaankin saamme konnan kiinni.
— Mahdotonta, herra kenraali. Minä olen tutkinut koko ullakon läpikotaisin. Siellä ei ole ketään.
— Miten se lurjus on päässyt sisälle ja ulos? Kaikki ovethan ovat suljetut.
— Sitten jossakin toisessa paikassa täytyy olla salainen ovi. Mutta lumi, herra kenraali?
— Lumi?
— Lumessa täytyy olla jälkiä.
— Tuhat tulimaista, siinä olette oikeassa! Herättäkäämme Hans Kristian! Saappaani, takkini ja ratsupiiskani! Minä näytän noille hävyttömille ihmisille mikä mies kenraali Jerne on.
— Sallikaa minun tehdä eräs vastaväite.
— Antakaa kuulua, herra luutnantti, vastasi kenraali mennen takaisin makuuhuoneeseensa.
— Se koskee Hans Kristiania.
— Ette kai luule häntä siksi?
— En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.
Kenraali löi häntä hartioille.
— Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.
Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun, lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin saappaisiinsa.
Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten, ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu heidän kasvojensa edessä.
Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.
Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.
Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.
— Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. — Näyttää siltä, kuin hän ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista, saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.
Kenraali väitti vastaan:
— Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.
— Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!
— Mitä nyt? kysyi kenraali.
— Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin, eteenpäin pitkin askelin.
Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.
— Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut, että tässä talossa tapahtuisi jotakin.