XLI LUKU.
Nimetön.
— Mutta nyt voitte olla aivan rauhassa, neiti Jerne, kiiruhti Asbjörn Krag lisäämään nähdessään Louise neidin kauhistuneen kasvojenilmeen, — nyt kenraali on varmassa turvassa.
— Sitten me tulemme keinottelija Braasaeterin hyökkäyssuunnitelmaan, jatkoi salapoliisi. — Se oli todellakin viisaasti ajateltu. Hän tiesi, ettei kenraali tahtonut myydä tilaa, ei edes tuumaakaan siitä, eikä ainakaan insinööri Stenerille, ja hän tiesi, että insinööri välttämättömästi tarvitsi lisää maata tehtaan laajentamiseen. Sitten hän otti selville, että kenraalia ja hänen veljentytärtään odotettiin kolmen vuoden poissaolon jälkeen, hän otti kartanossa agronomin paikan, ja kun hän nuoruudestaan tunsi työn, ei toimi ollut hänelle vaikea. Mutta Braasaeter oli myöskin salaisista lähteistään saanut tietää, että kenraalin veli, joka kuoli niin surullisella tavalla, oli pakoittanut kenraalin lupaamaan, ettei taloa paloiteltaisi eikä myytäisi eikä siirrettäisi kenellekään, ennenkuin vainaja muutamien vuosien kuluttua olisi antanut siitä selvän ilmoituksen. Kenraalihan ajatteli sitä mahdollisuutta, että onneton veljensä oli jättänyt jälkeensä asiapaperin, joka muutamien vuosien kuluttua tulisi hänen käsiinsä, mutta Braasaeter uskalsi ryhtyä siihen rohkeaan peliin, että tahtoi narrata vanhaa kenraalia. Hän se tekeytyi kartanon kummitukseksi, hän se nauroi niin kamalasti uuninpiipusta, hän se oli ladannut kenraalin revolverin, hän se oli viilannut poikki koukun, joka kannatti vainajan kuvaa. Kaikella tällä hän tahtoi saada aikaan: ensiksi, että kenraali kyllästyisi kartanoonsa siihen määrin, että tahtoisi sen myydä, toiseksi, että hän ajan pitkään onnistuisi uskottelemaan vanhukselle, että kuollut juuri tällä tavoin tahtoi ilmaista tahtonsa. Ja kun kaikki näin olisi kypsynyt, kun perhe olisi pelästytetty ja masennettu, esiintyisi hänen asianajotoimistonsa ostajana jonkun tilanomistajan puolesta, ja kun kauppa olisi päätetty, olisi miehen tarkoituksena ollut tulla teidän luoksenne, herra insinööri, ja sanoa: "Niin, hyvä herra, nyt maatila on myytävänä, mutta me määräämme ehdot." Se oli kaunis suunnitelma, ja kun ajattelemme kenraalin vastahakoisuutta teitä kohtaan, oli hänellä todellakin hyvät onnistumisen toiveet.
Mahdollisesti olisin jo varemmin saanut kaiken selväksi, jollei se seikka olisi vaikuttanut haitallisesti, että kartanoon oli ilmestynyt uusi kummitus tahi pikemmin sanoen uusia kummituksia.
Tässä Asbjörn Krag hymyili.
— Toinen kummitus olitte te, herra insinööri, joka tulitte salaa puhelemaan lemmittynne kanssa, ja toinen kummitus olitte te, Louise neiti, joka menitte kohtauksillenne. Tätä ei voinut välttää, ja nämä kolme kummitusta sekaantuivat, niin että näytti siltä, kuin olisi ollut vain yksi kummitus. Ja täten selkkaukset syntyivät.
Mutta nyt tulen näytelmän viimeiseen kohtaan. Braasaeter on ripeä mies. Hänestä tulee varmaan jotakin suurta, jollei hän vastoin luuloaan joudu vielä kerran minun tielleni. Minä oletan, ettette vaadi hänelle rangaistusta kotirauhan rikkomisesta. Te saatte siitä ainoastaan vaivaa ja herätätte vireille häväistysjutun, ja sitä on vaikea näyttää toteen. Mutta hän, kuten sanottu, on ripeä mies. Hän keksi ennen minua, että molemmat toiset kummitukset täällä pitivät peliään. Ja hän seurasi näitä kummituksia kuin varjo. Hän kuunteli teidän keskustelujanne, Louise neiti ja pastori, silloin kun pastori näytti teille testamenttia, kuolleen tiedonantoa, että Louise neidin heti tultuaan täysi-ikäiseksi piti saada kartano ja koko omaisuus haltuunsa, ja sitten hän uskalsi tehdä viimeisen mielettömän anastuksensa. Hän koetti varastaa sekä testamentin että insinöörin suunnitelmat tehdäkseen tyhjäksi sen ratkaisun, jota mikään maallinen mahti ei voi enää estää.
Tässä Asbjörn Krag nyökäytti päätään insinööri Stenerille ja Louise neidille, jotka ikäänkuin vaistomaisesti olivat asettuneet toistensa viereen. Louise neiti nojasi insinöörin käsivarteen.
— Mutta kenraali, sanoi insinööri Stener, miten hän ottaa vastaan tämän yllätyksen?
— Ensiksikin, vastasi salapoliisi, ei kenraalilla enää ole mitään sanomista, toiseksi hän tuskin asettuu holhokkinsa onnen tielle, kolmanneksi hän on valmistunut. Minä olen kertonut hänelle testamentista. Ja kuultuaan tämän hän ymmärsi, että ihmeellinen velivainaja vihdoinkin oli ilmaissut tahtonsa. Voimme odottaa häntä joka hetki.
— Mutta miten voitte tietää testamentista? kysyi insinööri.
— Te unohdatte minun mielenkiintoni sähkölennätinasemaan, vastasi Krag, samalla kuin meni ikkunan ääreen ja katseli ulos. Aamuaurinko virtasi yli valkoisen maiseman. Reen jalaksien natina kuului jostakin kaukaa.
— Se on varmaankin hän, mutisi pappi. — Mikä ihmeellinen käänne!
Mutta se ei ollut kenraali. Reki liukui maantiellä. Reessä istui huijari Braasaeter. Takana istui pikku Hans Kristian ja piteli ohjaksia.
— Hän lähtee samassa junassa kuin minäkin, sanoi salapoliisi. — Siten voin saada hauskan jutteluhetken matkalla ottaakseni selon niistä yksityiskohdista, jotka vielä näyttävät hämäriltä.
Mutta taempaa saapui kaksi miestä kävellen. Toisella oli turkki, toisen korvilla oli nahkalakki. Molemmat olivat vanhat ja harmaat. Siinä oli kenraali ja Hans Kristian, hänen uskollinen palvelijansa. Silloin tällöin he pysähtyivät. Kenraali viittoili kepillään ja näytti seuralaiselleen yhtä ja toista. Ja joka kerta Hans Kristian nosti kätensä nahkalakkinsa reunaan. Oli kuin olisi kuullut äänen sanovan: juuri niin, herra kenraali. Kun kenraali kulki noin selitellen, merkitsi se aina, että hän oli hyvällä tuulella.
Samalla kuin molemmat vanhat miehet aikoivat kääntyä tielle, joka vei maantieltä pappilaan, pysähtyi kenraali ja katsahti ylös. Pappi, Louise, insinööri, Rosenkrantz ja Krag seisoivat kaikki ikkunassa. Kenraali viittasi innokkaasti ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Minä tulen, lapset, minä tulen.
He viittasivat vastaan.
— Ja katsokaa tehdasta, insinööri Stener, huudahti Asbjörn Krag, se jylisee, se työntää savua taivaalle.
— Niin, vastasi insinööri liikutettuna, on kuin se olisi saanut hengen ja herännyt uuteen elämään.
Luutnantti Rosenkrantz seisoi tuijottaen laakson yli.
— Mitä te katselette, Rosenkrantz? kysyi Louise.
— Katselen etelään päin, vastasi Rosenkrantz. — Etelään päin, lisäsi hän alakuloisena.
Asbjörn Krag otti takin ylleen ja tarttui hattuunsa.
— Minun täytyy kiiruhtaa, sanoi hän, juna lähtee pian.
Äkkiä oli kuin Louise neidin päähän olisi pistänyt jokin ajatus.
— Herra kandidaatti, kuka te oikein olette? kysyi hän.
Pappi ja insinööri kääntyivät myöskin häneen päin.
— Niin, kuka te oikeastaan olette? kysyivät he.
— Minä, vastasi Krag hymyillen alakuloisesti, olen se mikä olen.
Nimetön, joka tulee ja menee.