XVI LUKU.
Kuka kandidaatti oli?
Kandidaatti ampui. Laukaus osui kortin toiseen kulmaan, ylimmäksi vasemmalle.
— Erinomaista, huusi kenraali. — Se osui kuin soturin laukaus, mutta ei kuitenkaan niin lähelle keskustaa kuin molemmat toiset.
Kandidaatti kohotti jälleen revolverinsa.
— Sallitteko, sanoi hän ja tähtäsi, että koetan tehdä sen vähän paremmin.
Hän laukaisi, ja tällä kertaa luoti osui oikeaan yläkulmaan.
Nyt kenraali sanoi ainoastaan:
— Sepä hittoa, jatkakaa.
Kandidaatti satutti kolmannen laukauksen vasempaan alakulmaan, ja silmänräpäyksen jälkeen oli viimeinen laukaus oikeassa alakulmassa. Siinä oli neljä kiinnitysnastaa, neljä merkillistä laukausta.
— Jäljellä ei ole, ikävä kyllä, useampia patruunia, sanoi ampumataituri vaatimattomasti, muutoin minä varmuuden vuoksi panisin yhden naulan keskelle.
Kenraali asettui ampujan eteen, pani kädet kupeilleen ja kysyi tuimasti:
— Kuka hitto te oikeastaan olette?
— Nimeni on kandidaatti Storm, vastasi puhuteltu jättäessään kenraalille aseen takaisin. Vanha mies oli vaiti hetkisen. Hän ei keksinyt kiireessään mitään muuta ihailunsa ilmaisukeinoa kuin sen, että pudisti toisen käsiä ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Olen hyvin iloinen siitä, että olette minun vieraanani.
Sali oli savua täynnä, ja ulkopuolelta kuuluva askelten töminä pani aavistamaan, että pommitus oli herättänyt huomiota. Hans Kristianin täytyi lähteä rauhoittamaan huolestuneita. Kartanoon oli tullut uusia palvelijoita, jotka eivät tunteneet kenraalin tapoja.
Herrat menivät takaisin tupakkahuoneeseen. Kenraali oli ylen ihastuksissaan kandidaatin loistavasta ampumataidosta. Vähän ajan kuluttua pappi läksi pois; hän oli tullut äänettömäksi ja hiljaiseksi viimeisen tunnin sotaisten urotöitten jälkeen, ja kun vanha soturi alkoi näyttää unisuuden merkkejä, tarttui luutnantti uuden vieraan käsivarteen ohjatakseen hänet hänen huoneeseensa. Kandidaatti Stormille oli osoitettu huone toisen kerroksen eteläsivustassa. Luutnantti itse asui pohjoisessa.
Heidän kulkiessaan portaita sanoi luutnantti:
— Minä kyllä tiesin teidän osaavan ampua hyvin, mutta että olitte täydellinen mestariampuja, sitä en aavistanut.
— Hyvä ystävä, vastasi kandidaatti, revolverilla ampuminen on minun ainoa todellinen huvitukseni. Milläpä tässä ikävässä maailmassa muutoin kuluttaisi aikaansa.
— Kas tässä on teidän huoneenne, sanoi luutnantti ja avasi oven. — Mutta arvelen, että menemme ensin minun huoneeseeni saadaksemme hieman jutella keskenämme, onhan se aivan välttämätöntä.
— Aivan oikein. — Vieras nyökäytti tyytyväisenä päätään nähdessään huoneen sisustuksen.
Heidän tultuaan luutnantin salonkiin, jossa koivuhalot räiskyivät avoimessa takassa ja lamppu levitti huoneeseen punaista lämmintä valoaan, sanoi kandidaatti äkkiä:
— Teidän tulee antaa minulle eräs selitys.
— Olette oikeassa, vastasi Rosenkrantz ja asettui selkä takkaa vasten.
— Ette saata uskoa, miten nopea saapumisenne minua ilahdutti.
— Minä kiiruhdin matkaan heti saatuani sähkösanomanne.
— Oikeastaan minulla oli ollut toinen ajatus, sanoi Rosenkrantz. — Tehän tunnette asianajaja Kleistin, eikö totta? Hänet minä olin ensiksi aikonut kutsua. Minä tiedän, että hän pitää paljon siitä seuraelämästä, joka on talvisin vallalla tällaisissa vanhoissa herraskartanoissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka saattoi minut muuttamaan päätökseni.
Kandidaatti katsoi häneen tarkkaavaisena ja kuunteli huomattavalla mielenkiinnolla, mitä toisella oli sanomista.
— Minä pelkäsin, jatkoi luutnantti, ettei vanha sotilas pitäisi teistä, ja se olisi ollut hyvin ikävä seikka. Hän ei pidä uusista kasvoista, mutta on muuten hyvin kelpo mies. Tämänpäiväisten laukausten jälkeen ei kuitenkaan ole mitään vaaraa, te olette ainiaaksi valloittanut hänen sydämensä.
Uusi vieras nauroi.
— Kaikki tämä on varsin hyvää, sanoi hän, mutta minä en ole vielä paljoakaan viisastunut.
Luutnantti seisoi hiljaa hetkisen. Sitten hän lykkäsi erään mukavimmista nojatuoleista takan eteen ja sanoi:
— Rakas Asbjörn Krag, istukaa. — Ja vieras, joka ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneen tästä uudesta ja yllättävästä puhuttelusta, istuutui tuoliin, ojensi jalkansa ja oli valmis kuuntelemaan. Luutnantti seisoi takan ääressä. Ja sitten hän alkoi:
— Hyvä Krag, minä olen lähettänyt teitä noutamaan sentähden, että tässä talossa on viime aikoina tapahtunut ylen ihmeellisiä asioita.
Sitten seurasi selvä ja tarkka esitys kaikesta mitä oli tapahtunut. Luutnantti aloitti kertomalla kamalasta näystään, kymmenen vuotta sitten kuolleesta tohtori Jernestä, kenraalin veljestä. Senjälkeen hän kertoi puhelun, joka hänellä oli ollut vanhan Hans Kristianin, papin ja kenraalin kanssa, edellisen yön tapahtumista, askelista, jäljistä lumessa, naputuksesta kenraalin ikkunaan ja naurusta. Asbjörn Krag ei keskeyttänyt ainoatakaan kertaa tätä kertomusta, hän istui paikoillaan koko ajan ja puhalteli sikarinsavua suurina, valkeina pilvinä, ja hänen täysin ilmeettömät kasvonsa näyttivät pikemmin osoittavan hajamielisyyttä kuin mielenkiintoa. Luutnantti lopetti sanomalla:
— Tämä on syy, jonka vuoksi kutsuin teidät. Ja mitä nyt arvelette?
— Oletteko taikauskoinen? kysyi Krag.
— En.
— Onko kenraali taikauskoinen?
— Ei.
— Hyvä, se saattaa tehtäväni paljoa helpommaksi. — Tunnetteko hyvin kenraalin ja miten kauan olette ollut hänen läheisyydessään?
— Minä tunnen hänet hyvin, pidän hänestä paljon, ja olen viime aikoina, nyt puolen vuoden ajan, alituisesti ollut hänen läheisyydessään.
— Miksi niin?
— Kenraali on sitä halunnut, eikä minulla ole ollut mitään sitä vastaan.
Luutnantti hymyili.
— Minä ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag. — Milloinka tapahtumaa juhlitaan?
— Kenraali haluaa julkaista veljentyttärensä ja minun kihlauksen toisena joulupäivänä.
— Tahtooko tyttö?
— Väliin luulen sitä. Mutta joskus taas en luule.
— Entä jos hänellä on joku toinen?
— Suoraan sanoen, vastasi luutnantti, en minä itkisi, vaan hymyilisin surullisesti ja lunastaisin matkalipun Pariisiin. Mutta miksi tätä kysytte? Olin odottanut saavani kuulla toisia kysymyksiä, Asbjörn Krag.
— Miten monta palvelijaa on talossa?
Luutnantti laski.
— Luulen niitä olevan kymmenen tai kaksitoista, niiden joukossa viisi- kuusi miespuolista.
— Onko kenraalilla ketään kartanonhoitajaa?
— Hänellä on agronomi, joka hoitaa maanviljelystä.
— Tilahan on suuri?
— Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen, että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt, mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen vanhempaa veljeänsä, Krag?
— Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui itsensä, eikö totta?
— Niin.
— Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua ilahduttaa, että saan tavata häntä.
— Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi luutnantti.
— Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.
Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.
— Hyvää yötä, sanoi hän. — Kello on kaksi.
— Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.
Krag meni. Luutnantti seisoi takan ääressä ja kuunteli hänen askeliaan, kunnes niiden ääni kokonaan lakkasi. Krag kulki varovasti, jotta ei herättäisi tarpeetonta melua.
Rosenkrantzin piti juuri mennä makuuhuoneeseensa, mutta silloin hän kuuli askelien palaavan. Hän tuijotti jännityksessä oveen. Sen avautuessa hän näki Kragin kasvot pimeästä.
Jotakin oli tapahtunut.