XVII LUKU.
Yövaeltaja.
Luutnantti Rosenkrantz meni ovelle.
— Mikä on? hän kysyi.
— Tulkaa mukaani, vastasi Krag.
— Oletteko nähnyt mitään?
Krag ei vastannut, ja luutnantti tahtoi ottaa lampun valaistakseen pimeätä käytävää, mutta Krag esti sen.
— Ei mitään valoa, sanoi hän. — Ja kulkekaa varovasti.
Suljettuaan Rosenkrantzin huoneen oven hiipivät molemmat miehet eteenpäin käytävässä. Suuressa rakennuksessa ei muutoin näkynyt mitään elonmerkkejä; kaikki olivat menneet levolle.
Asbjörn Krag ohjasi ystävänsä käytävän päähän asti, oman huoneensa lähelle. Siellä oli ikkuna lumipeitteisille kentille päin; kaukaa harjujen takaa näkyi vaalea kajastus lähimmästä kaupungista. Krag viittasi ikkunaan, ja Rosenkrantz katseli ulos, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Eikä Asbjörn Kragin tarkoitus kuitenkaan saattanut olla ohjata häntä tänne ainoastaan sitä varten, että hän saisi tilaisuuden katsella ihmeellisen kaunista maisemaa, tätä suurta ja äänetöntä sinivalkoista lumilakeutta ja sysimustaa metsänreunaa. Mitään eloa ei näkynyt, mistään yksinäisestä talosta ei noussut ystävällinen sauhu, mitään kulkusten kilinää ei kuulunut seinien ulkopuolelta.
Rosenkrantz katsoi salapoliisiin, jonka silmät olivat kiintyneet erääseen paikkaan maisemassa. Ja nyt hän ymmärsi, että jotakin täytyi joka tapauksessa olla tekeillä, sillä muutoin levollisissa kasvoissa oli jännittynyt ilme.
Krag viittasi kädellään.
— Katsokaapa tuonne alas, pyysi hän.
— Puistokäytävää kohti?
— Niin, kiinnittäkää silmänne siihen kohtaan, mistä puistokäytävä alkaa. Meillä on hyvä onni, kuu valaisee erinomaisesti tänä iltana.
Rosenkrantz tuijotti alas jännittyneestä. Vihdoinkin hän näki tumman varjon ilmestyvän puistikon hämärästä ja liikkuvan sinisellä lumitiellä.
— Se on koira, sanoi Rosenkrantz, eräs kartanon koirista, se ei ole mitään erinomaista.
— Odottakaa, sanoi Krag.
Kohta sen jälkeen ilmestyi uusi varjo, ja Rosenkrantz säpsähti.
— Ihminen, kuiskasi hän.
Asbjörn Krag ei vastannut, mutta piti koko ajan katseensa kiinnitettynä olentoon, joka hitaasti liikkui kartanoa kohti.
— Koira kulkee edellä, kuiskasi luutnantti.
— Ja mitä se osoittaa?
— Että tulija on tuttu. Mutta minä luulin, että koko talon väki oli mennyt nukkumaan.
— Koirat olivat ääneti, kuiskasi Krag, sinäkin yönä, jolloin kenraalin ikkunaan koputettiin. Tunnetteko sen, joka kulkee tuolla?
— En, hänen yllään on pitkä viitta. Minä en ole tähän asti nähnyt kartanossa ketään, jolla olisi tuollainen viitta.
Äkkiä Rosenkrantz tarttui Kragin käsivarteen.
— Suuri Jumala, sanoi hän. — Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni aivan värisee.
— Mitä te ajattelette?
— Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, veljeä.
— Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.
— Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat kultasankaisten silmälasien takaa.
— Oliko hän kookas?
— Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee rakennusta kohti.
Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin itsekseen puhuen:
— Kuolleet eivät enää kävele.
Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat. Asbjörn Krag hymyili.
— Nauratteko? kysyi Rosenkrantz kauhistuneena.
— Minä vain hymyilen, vastasi Krag. — Tässä talossa on todellakin hauska kummitus; se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Toisena yönä se ilmestyy kalpean, harmaapartaisen, jahtipukuisen miehen hahmossa, toisena se kuljeskelee varkaana lumikinoksissa, kolmantena se on nainen.
— Nainen! huudahti Rosenkrantz.
— Älkää puhuko niin kovaa, sanoi Krag. — Ei ole tarpeen, että herätämme ketään nukkuvia.
Hän viittasi alas ja nyökäytti päätään.
— Niin, se on nainen, sanoi hän.
Luutnantti siristi silmiään. Haamu tuli pihamaalle, ja luutnantti saattoi nyt myöskin nähdä, että se todellakin oli nainen. Olento pysähtyi hetkiseksi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin pelkäisi kohdata ketään, ja hiipi sitten edelleen varjossa pitkin puutarhan aitausta. Kun hän ilmestyi jälleen siniseen kuutamoon, näkivät he hänet ainoastaan silmänräpäyksen. Senjälkeen hän katosi heidän näkyvistään talonseinän taakse.
Luutnantti Rosenkrantz aikoi kiireesti jättää tähystyspaikan, mutta
Asbjörn Krag pidätti häntä.
— Mihin aiotte mennä? kysyi hän tuimasti.
— Menen alas. Tahdon nähdä kuka se on.
— Odottakaa.
Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat imeneet äänen itseensä — se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti. Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli edelleen hiljaa.
— Saatatte mennä, sanoi Krag. — Mutta se ei hyödytä kuitenkaan mitään, sillä te ette löydä mitään.
— Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään käytävään.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, — sitä hän ei tee.
— Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.
Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.
— Se on tarpeetonta, sanoi hän. — Te saatte tietää kuka hän on, jos lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.
— Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt enempää kuin minäkään.
— Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. — Hän oli Louise Jerne, kenraalin veljentytär.
Luutnantti säpsähti.
— Hänkö! huudahti hän. — Mitä hittoa.
Mutta Asbjörn Krag laski rauhoittaen kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:
— Hyvää yötä, Rosenkrantz, muistakaa lupauksenne.
* * * * *
Kun Asbjörn Krag seuraavana aamuna tuli aamiaishuoneeseen, näki hän ensimäiseksi Louise neidin vaaleat ja hilpeät kasvot. Louise tervehti teennäisen ja veitikkamaisen kunnioittavasti.
— Kuuluisa ampumamestari, sanoi hän. — Minulla on kunnia, mutta te teitte todellakin rakastettavasti, kun ette jatkaneet pommitusta koko yötä.
— Toivottavasti neidin yöuni ei ole häiriintynyt? kysyi Krag.
— Ei ollenkaan, herra kandidaatti, vastasi toinen, mutta minä soisin kernaasti, että se olisi häiriintynyt. Aivan kuin luutnantin.
Vasta nyt Krag huomasi, että myöskin Rosenkrantz oli huoneessa. Hän istui pimeimmässä nurkassa ja tuijotti eteensä alakuloisin katsein.
— Mitä neiti tarkoittaa? kysyi hän.
— Tarkoitan, että minäkin tahtoisin kernaasti nähdä kummituksen.
Asbjörn Krag rypisti otsaansa:
— Onko kevytmielinen ystäväni Rosenkrantz säikytellyt teitä, neiti?
Rosenkrantz ymmärsi varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja kiiruhti senvuoksi vastaamaan:
— Ei, vaan neiti Louise on kuunnellut palvelustyttöjen juoruja.
Minäkin olen kuullut nuo kyökkijutut.
— Miten hauskaa, jatkoi neiti Louise. — Aivan kuin oikein vanhassa ja viehättävässä linnassa. Ajatelkaapa, kummitus? Onkohan se harmaa nainen vai mikä? Minä iloitsen tästä pienestä säikähdyksestä. Toivon kummituksen olevan niin rakastettavan, että näyttäytyy minulle. Palvelijat puhuvat, että joku kuollut kummittelee. Kukahan se mahtaa olla? Keneksi te sitä luulette, herra kandidaatti?
— Minä en yleensä usko kummituksia, neiti Jerne, vastasi Krag ja läheni häntä hymyillen.
Tyttö meni heti nyrpeäksi.
— Hyi, miten juhlallista ja ikävää, sanoi hän.
Mutta silloin Krag tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Jos voin tehdä sillä teille palveluksen, neiti, niin uskon kernaasti kummituksia.