XVIII LUKU.
Insinööri Stener.
Louise neiti katsoi silmänräpäyksen salapoliisiin, nopeasti, tutkivasti, ja tämän ainoan silmänräpäyksen hän oli totinen. Mutta sitten hän jälleen nauroi, löi Asbjörn Kragia leikillisesti käsivarrelle ja sanoi:
— Mutta hyvä herra kandidaatti, mitä te tarkoitatte, enhän minä pakoita teitä mihinkään.
Vähän ajan kuluttua hän läksi huoneesta, ja Asbjörn Krag ja Rosenkrantz jäivät kahdenkesken.
— Te näytätte miettiväiseltä, sanoi salapoliisi. — Onko tapahtunut jotakin ikävää?
— Ei, ei mitään, vastasi luutnantti, mutta minä olen puolen tuntia keskustellut tuon pikku paholaisen kanssa.
— Ja tuolla pikku paholaisella te luultavasti tarkoitatte Louise neitiä.
— Niin. Minä olen aina hieman väsyksissä puheltuani hänen kanssaan. En mielelläni rasita itseäni näin varhain aamulla, ja on todellakin rasittavaa vastailla hänen kokkapuheisiinsa.
Krag katseli ympärilleen.
— Vanhoja tauluja, mutisi hän. — Luultavasti hyvin arvokkaita taideteoksia.
Luutnantti nauroi.
— Tepä olette lystikäs! huudahti hän. — Sanotteko näitä vanhoiksi taideteoksiksi? Tässä on eräs Cézanne, tässä Corot. Kenraalin veli oli taideteosten kokooja.
— Vai niin. Onko tuo muotokuva?
Luutnantti katsoi häneen.
— Kuulkaa, rakas ystävä, sanoi hän, emmekö kernaammin puhuisi jostakin muusta?
— Hyvin kernaasti. Kuinka kauan luulette minun voivan pysyä täällä tuntemattomana?
— Niin kauan kuin itse haluatte.
— Mutta minähän kuulin juuri ohimennen, että tänne tulee vieraita illalla. Niitä kai tulee koko joukko, kenties joku tuntee minut.
— Sitä en luule, rauhoitti häntä luutnantti. — Tänne tulee ainoastaan pappi, kruununvouti, pari tilanomistajaa, tuttavallinen ja hyvin pieni piiri.
— Silloin kaikki on hyvin. Oletteko nukkunut hyvin viime yönä, luutnantti?
— Viheliäisesti.
— Miksi niin? Minä olen nukkunut erinomaisesti.
— Minä en ole tottunut salaperäisiin tapahtumiin, vastasi Rosenkrantz, ja minun mielestäni me näimme viime yönä sellaisen.
— Vai niin —.
Asbjörn Krag kiiruhti jälleen katselemaan tauluja.
— Oletteko varma siitä, että se oli hän?
— Se oli neiti Jerne.
— Mutta mitä hittoa hän vaeltelee yksin yöllä kaikessa salaisuudessa?
Krag ei vastannut.
— Hänkö se on kameleontti?
Krag katsoi häneen.
— Sitäkö olette tänä yönä ajatellut? kysyi hän.
— Sitä.
— Sitten on parempi, että nukutte toisen yön.
— Rakas Krag, vastasi luutnantti Rosenkrantz hieman ärtyneenä, — taulut näyttävät kiinnittävän teidän mieltänne enemmän kuin tämä salaperäinen asia. Aiotteko ruveta tutkimaan taidetta?
— Mahdollisesti. Sanokaapa minulle, kun täällä kerran on näin paljon tauluja, niin on täällä kaiketi myöskin kokoelma perhemuotokuvia.
— Suuri Jumala, tehän olette jo ne nähnyt.
— En suinkaan.
— Krag, minä aivan kauhistun teitä. Perhekuvakokoelma on suuressa salissa. Kenties revolverilla ampuminen eilen kiinnitti liiaksi mieltänne, niin ettette huomannutkaan taideteoksia.
Asbjörn Krag näpäytti sormiaan.
— Niin, siinä sen näette, huudahti hän. — Nyt on niinmuodoin aika, että hankin itselleni hieman tietoja siltä alalta.
Hän tarttui Rosenkrantzin käsivarteen ja pyysi häntä lähtemään perhekuvakokoelmaan. Ja kun molemmat tulivat isoon saliin, sai Rosenkrantz heti aavistuksen, miksi Asbjörn Kragissa oli herännyt tämä äkillinen harrastus. Hän kulki heti erästä isoa, merenvihreässä kehyksessä olevaa metsästyspukuisen herran muotokuvaa kohti.
— Tuossa hän siis on, käy hyvin yhteen.
— Mikä käy yhteen?
— Kenraalin veljen muotokuva sopii aivan teidän kuvaukseenne siitä ihmisestä, jonka näitte hämärässä takan edessä.
— Täydellisesti, vastasi luutnantti. — On kuin näkisin hänet jälleen.
Nuo kummalliset silmät, harmaa parta, ankarat, surumieliset kasvot.
— Esiintyikö kenraalin veli aina metsästyspuvussa asuessaan kartanossa?
— Ei tietysti ihan aina. Mutta hän oli monessa suhteessa omituinen ihminen.
Krag laski kätensä Rosenkrantzin olkapäälle ikäänkuin kertoakseen hänelle jotakin tuttavallisesti ja sanoi:
— Minusta on varsin mieltäkiinnittävää, että kuollut esiintyy siinä puvussa, jossa hän on maalattu ja jossa kaikki nyt saattavat nähdä hänet.
Rosenkrantz säpsähti.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä tarkoitan, vastasi Asbjörn Krag, että kenties kukaan ei tuntisi häntä muussa puvussa. Jos hän kummittelee, tekee hän varsin ystävällisesti esiintyessään niin, ettei kenenkään tarvitse olla epätietoinen siitä, kuka hän on. Kiitos, nyt minun mieltäni ei enää kiinnitä maalaustaide, lisäsi Krag ja kulki ystävänsä käsipuolessa läpi huoneiden.
Lähestyessään ruokailuhuonetta he kuulivat kovaa ääntä. Se oli kenraalin. He kuulivat hänen huutavan:
— Ei koskaan, ehdota mitä hyvänsä, mutta älä sitä. Ei koskaan!
Rosenkrantz joudutti askeliaan.
— Menkäämme vain sisään. Kun ukko on tällä tuulella, saattaa olla soveliasta häntä vähän häiritä.
Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.
— Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo savupiippumiehen tänne illaksi.
— Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä niin suuren melun? huomautti Louise.
— Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.
— Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. — Hän on rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies on turmellut hänen näköalansa.
— Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä. Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan tieheni kuin otan Savupiipun talooni.
Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle tuulelle.
— Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei, Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia. Ainoa olet sinä, kenraali — senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä. Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista huolimatta.
— Hyvä, mutta minä en antaudu.
— Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo unohtunut.
— Minun ikäisenäni, vastasi kenraali, joka nyt oli rauhoittunut, — ei ole varaa unohtaa loukkauksia. Mutta kas, tuossa tulee kahvi, hyvät herrat. Menkäämme pöytään.
Louise neiti oli tullut aivan hehkuvaksi ja lämpöiseksi puhuessaan teollisuuden ja nykyaikaisten insinöörien puolesta. Asbjörn Krag katsoi häneen ja hymyili. Mutta insinööri Steneristä ei enää puhuttu.
Kun aamiainen oli syöty ja Hans Kristian oli pukenut meluavan ja jyryävän kenraalin, joka meni tapansa mukaan kiertokäynnille talleihin, juttelemaan hieman hevosille, jäi Asbjörn Krag istumaan tupakkahuoneeseen. Louise neiti läksi yksin ajelemaan ponylla ja luutnantti huoneeseensa kirjoittaakseen vihdoinkin kirjeet valmiiksi Pariisissa oleville pikku ystävättärilleen.
Juuri kun Asbjörn Krag ojensi kätensä tarttuakseen sanomalehtiin, ilmaantui Hans Kristian nuorempi ovelle.
— Eräs herra tahtoo puhutella luutnanttia, sanoi hän.
— Ilmoittakaa luutnantille, hän on huoneessaan, vastasi Krag.
Hans Kristian kääntyi ympäri, mutta Krag pysäytti hänet.
— Kuka se herra on? kysyi hän.
— Insinööri Stener, vastasi Hans Kristian nuorempi.