XIX LUKU.
Vieras ihminen.
Asbjörn Krag nousi.
— Odota vähän, sanoi hän, missä mies on?
— Isossa salissa, vastasi poika.
— Siellä missä kaikki muotokuvat ovat, taulut —?
— Niin, siellä missä kaikki vanhat herrat riippuvat kehyksissä.
— Miksi et ole vienyt häntä muuhun huoneeseen?
— Siksi että hän itse tahtoi odottaa siellä. Hän ei varmaankaan uskalla kohdata kenraalia.
— Hyvä. Mene nyt noutamaan luutnanttia. Mutta ota tämä kortti mukaasi.
Krag otti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen kiireessä muutamia sanoja: "Tahdon kernaasti olla läsnä."
Kohta kun Hans Kristian oli kadonnut, meni Krag läpi ruokasalin, vierashuoneen, kenraalin työhuoneen ja viereisen huoneen. Jo pitkän matkan päästä hän saattoi huomata ison salin oven olevan avoinna. Hän hiljensi senvuoksi askeliaan ja tuli saliin niin hiljaa kuin mahdollista. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi odottavaan mieheen.
Insinööri Stener ei ollut ollenkaan kuullut hänen tuloaan. Insinöörillä oli turkki yllä ja hattu kädessä. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin ja katseli tarkkaavaisena erästä muotokuvaa — vainajan, kenraalin onnettoman veljen kuvaa. Mutta Asbjörn Kragista tuntui kummalliselta, että hän seisoi niin lähellä taulua; oli kuin hän olisi katsellut nimikirjoitusta tahi tehnyt jotakin muuta tutkimusta.
Krag astui pari askelta eteenpäin, ja vieras kääntyi äkkiä, hän oli nähtävästi tullut yllätetyksi. Hän tervehti Kragia ja sanoi:
— Minä olen insinööri Stener tehtaalta. Tahtoisin kernaasti puhella paroni Rosenkrantzin kanssa.
— Rosenkrantz tulee pian, vastasi Krag, minä olen lähettänyt häntä noutamaan. Olen kandidaatti Storm, paronin ystävä — uusi vieras talossa. Minua ilahduttaa tehdä tuttavuuttanne.
Herrat puristivat toistensa kättä, ja Krag jatkoi rakastettavasti:
— On hauskaa nähdä uusien yritysten kohoavan. Tehän olette rakentanut oivallisen tehtaan. Tällä paikallahan ei ollut muutamia vuosia sitten muuta kuin vanha myllyrähjä.
— Ja nyt meillä on työssä kaksisataa ihmistä, vastasi insinööri. — Tehdas on tuottanut hyvinvointia moneen kotiin. Mutta sittenkään ei valitettavasti näytä siltä, kuin kaikki katselisivat leppein silmin sen toimintaa.
— Niin, te tarkoitatte kenraalia.
— Hän tuottaa meille monia vaikeuksia. Kaikkea mihin vain kykenee. Hän väittää, että olemme hävittäneet paikan kauneuden, ja siinä hän kenties on oikeassa. Mutta kysykää noilta kahdeltasadalta ihmiseltä, minkä he pitävät parempana, paikan kauneuden vaiko hyvän ansion, niin minä en luule, että vastaus antaa mitään epäilemisen aihetta.
— Sitä minäkään en luule, vastasi Krag. — Olen täysin samaa mieltä kuin tekin.
Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saliin. Hänen hämmästyneistä kasvoistaan saattoi Asbjörn Krag huomata, ettei pikku Hans Kristian ollut sanonut kuka odotti. Luutnantti tuli yllätyksestä iloisena insinööriä vastaan ja tervehti häntä. Hän pyysi vierasta istumaan, mutta insinööri jäi seisomaan.
— Minä en vaivaa teitä kauan, sanoi hän. — Tulen pelkän liikeasian takia.
— Silloin teillä on kenties jotakin sitä vastaan, että ystäväni on läsnä?
— Ei suinkaan. Kuten mahdollisesti olette kuullut, herra paroni, olen minä vähän aikaa sitten tehnyt kenraalille tilanostotarjouksen.
— Minä tiedän sen, vastasi Rosenkrantz, ja hämmästyin summan suuruutta. Kartanohan on kieltämättä jokseenkin rappiolla. Te tarjositte 300,000.
— Sen taksoitussumman, niin. Minä en ole saanut kenraalilta vastausta ja saatan kyllä arvella, ettei hän tahdo myydä.
— Sitä hän ei tahdo, hän pelkää uusia tehtaita.
— Oikein. Mutta nyt tulee lisäksi asia, että meidän täytyy, meidän täytyy, herra paroni, saada kenraalin tila tahi osa siitä. Tehdas on liian pieni, ja meidän täytyy saada uusia aloja laajentamista varten. Te ette aavista, mitä tällä paikalla voi luoda, valtavia arvoja, suurteollisuutta.
— Sitä en epäile.
— Koska kenraali ei tahdo myydä sitä minulle, niin olen päättänyt kääntyä teidän puoleenne, herra paroni.
— Herra insinööri, vastasi luutnantti, minä vielä vähemmin voin sitä myydä.
— Niinpä kyllä, mutta te voitte mahdollisesti auttaa minua taivuttamaan kenraalia. Anteeksi, että käyn suoraan asiaan, mutta tässä, kun on kysymys suurista arvoista, ei ole mitään muuta neuvoa.
— Silloin teillä kaiketikin on tehtävänä paronille joku selvä ehdotus? kysyi Krag ystävällisesti.
— Niin, minä ehdotan, että paroni liittyisi minun, osakeyhtiööni.
Rosenkrantz säpsähti.
— Minä en ole koskaan elämässäni toiminut liikeasioissa, sanoi hän, minulla ei ole aavistustakaan liikekeinotteluista.
— Sitä ei tarvitakaan, eikä tämä ole ollenkaan mitään keinottelua. Kaikki tyynni rajoittuu siihen, että te ostatte jonkun verran osakkeitamme, eikä teillä ole muuta vaivaa kuin voiton nostaminen. Me jaoimme viime vuonna 12 prosenttia. Mutta siten tulemme pääasiaan; me kaksi, herra paroni, me kaksi muodostamme konsortiumin Jernegaardin ostamista varten. Te tarjoatte tilan hinnan, te voitte huoleti tarjota 400,000, siis paljon yli taksoitusarvion, ja taivuttaa kenraalin ottamaan vastaan tarjouksenne. Ja jos teille onnistuu kartanon ostaminen, pannaan uusi työ käyntiin.
— Mutta herra insinööri, väitti Rosenkrantz vastaan, tällainen toiminta on mahdollisesti sopusoinnussa kenraalin todellisten etujen kanssa, mutta se olisi ainakin mitä suurimmassa ristiriidassa hänen yksilöllisten toivomustensa kanssa, ettekä te voi pyytää, että minä tässä asiassa asettuisin vanhan miehen toivomuksia vastaan. Minä saisin mahdollisesti ostaa tilan, mutta en siinä tapauksessa, että kenraalilla olisi aavistustakaan, että tänne rakennetaan uusia savutorvia, enkä minä tahdo salata mitään.
— Te voisitte joka tapauksessa ostaa kartanon. Minä annan tarpeelliset summat käytettäväksenne. Teidän ei tarvitse sanoa kenraalille mitään, hänen ei tarvitse tietää mitään. Pääasia on, että tila tulee teidän haltuunne eikä ole enää kenraalin.
Luutnantti Rosenkrantz mietti hetkisen.
— Tässä piilee jotakin.
— Ei mitään muuta kuin minkä jo olen sanonut, nimittäin että tässä on suuria mahdollisuuksia. Tahdotteko siis ajatella ehdotustani?
— Minä ajattelen sitä. Mutta minun täytyy ainakin neuvotella kenraalin veljentyttären kanssa, joka nyt on hänen perillisensä.
— Luonnollisesti.
— Ja sitten saatte kuulla minusta tarkemmin.
— Mutta jos, herra luutnantti, jos joku toinen tarjooja tulee?
— Toinen tarjooja?
— Niin.
— Saatte olla rauhassa. Kenraali ei tahdo myydä. Ainoat, jotka voivat taivuttaa hänet siihen, ovat hänen veljentyttärensä ja minä yhdessä. Mutta jos joku tarjooja tulee, niin pidämme silmällä teidän etujanne, niin pitkälle kuin se on mahdollista.
Insinööri kiitti ja lähti. Keskustelun loppuaikana hän oli tarkasti kiinnittänyt huomionsa Asbjörn Kragiin, joka oli ääneti istunut ja kuunnellut.
Hänen mentyään kysyi Rosenkrantz:
— No, mitä arvelette?
— Minä olen samaa mieltä kuin tekin, vastasi Krag.
— Missä asiassa?
— Että tässä piilee jotakin. On kyllä totta, että tehdas tarvitsee suuria laajennuksia, mutta tämä erinomainen kiire on silmäänpistävä. On selvää, että insinööri odottaa jotakin.
— Mitä.
— Hän odottaa, että jotakin tapahtuu. Rakas ystävä, saatatte olla aivan vakuutettu siitä, että tarjooja on jo tulossa.
— Toinen. Uskotteko sen?
— Uskon, ja kun hän tulee, tiedämme monesta asiasta enemmän kuin mitä nyt tiedämme.
Rosenkrantz meni hänen luokseen.
— Silloin me tiedämme enemmän, mutisi hän. — Nyt teidän ajatuksissanne oli jotakin muuta.
— Te olette oikeassa, vastasi Krag puoleksi omissa mietteissään. — Tietäisinpä vain kuka tuo toinen tarjooja on, tietäisinpä vain sen, tietäisinpä vain…
Hän jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
— Rakas ystävä, sanoi Rosenkrantz hetkisen kuluttua. — Minä luulin, että te ette erityisesti välittäisi näistä talon salaperäisistä tapahtumista, mutta nyt huomaan, että ne ovat alati ajatuksissanne.
— Alati, vastasi Krag.
Äkkiä hän nousi seisaalleen.
— Takka, huudahti hän, avoin takka?
— Mitä tarkoitatte takalla? kysyi Rosenkrantz.
— Teidän huoneenne takka, vastasi Krag selvästi yhäti omissa ajatuksissaan ja hajamielisenä. — Minun täytyy katsoa takkaa, jatkoi hän. — On joka tapauksessa omituista, etten ole sitä ajatellut ennen. Pysykää täällä. Minä tulen heti takaisin.
Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin asuntoon vievän oven.
Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.
Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän näki vieraan ihmisen.