XX LUKU.
Melua salissa.
Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa. Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla hillitä ja salata tätä hämmästystään.
Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat, yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja. Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.
— Kuka te olette? kysyi salapoliisi.
Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut.
— Minä olen agronomi, sanoi hän.
— Vai niin, mitä tahdotte?
— Hevonen on valmis, vastasi hän.
Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti, mutta yhtäkaikki hän sanoi:
— Hyvä on.
Mies lähestyi ovea.
— Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.
Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.
— Ovista luonnollisesti, vastasi hän.
— Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi, mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.
— Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra luutnantti, vastasi toinen. — Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen on valmis. Siinä kaikki.
— Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
— Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.
— Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on
Storm, kandidaatti Storm.
— Agronomi Bringe, vastasi mies. — Missä voin tavata luutnantin?
— Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.
Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:
— Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.
Tilanhoitaja kumarsi.
— Hevonen, sanoi hän, se on valmis.
— Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.
Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.
Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta hymyä.
Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:
— Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.
— Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.
— Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.
Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.
— Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt
Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?
— En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle arvoitukselle tässä asiassa.
Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.
— Vihdoinkin, sanoi hän. — Voinko saada tietää mitään?
Krag nauroi.
— Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.
— Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.
— En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.
Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.
Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä, joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja hän vastasi — hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota niillä ei ollenkaan ollut.
Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:
— Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?
— Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?
— Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä tiedä?
— En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista kyökkilorua.
— Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.
Kenraali tuli vakavaksi.
— Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä muotoinen se kummitus on?
— Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.
— Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää.
Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista.
Miltä se mies muutoin näyttää?
— Hän esiintyy metsästyspuvussa.
Kenraali nousi.
— Entä vielä?
— Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!
Pappi sekaantui heti asiaan.
— Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi hän. — Sehän on luvatonta puhetta.
Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi, vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.
— Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, — se mitä rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.
Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.
He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän keskellään.
— Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. — Mitä täällä tapahtuu?
Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.
Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.
Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.
Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.