XXI LUKU.
Kuka?
Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin salaperäistä ja selittämätöntä.
Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat, joiden luuli tässä pitävän peliään.
Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan, sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.
Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.
— Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos. Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.
Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta, kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei nauranut hänen sanoilleen.
Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa, raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun ja katsoi sitä tarkemmin.
— Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. — Seinissä täytyy olla kosteutta, ruoste on syövyttänyt koukun.
Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa, asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:
— Kenen kuva tämä on?
Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:
— Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli kuin olisin saanut luodin rintaani.
Hän kääntyi seurueeseen.
— Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?
Tilanomistaja tuli esille.
— Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?
Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui nolostumistaan.
— Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. — Mutta en todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos —
Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten seinään jääneeseen koukun tynkään:
— Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys. Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.
Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi nopeasti:
— Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin. Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette, hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka toisessa muodossa.
— Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on esimerkiksi tuo, onko se —
Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä lisäämällä:
— Whistler, aivan oikein.
Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi, maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti. Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui, että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa. Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä luutnantin salongissa.
— Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä, mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?
— Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin liikutetuksi, se on selvä.
— Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. — He eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan jälkeenpäin, vuosikausia — ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin huomattavalla tavalla —
Paroni silitti kädellään otsaansa.
— Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan sanoen, oliko se sattuma?
— Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.
Rosenkrantz säpsähti hieman.
— Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.
— On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi salapoliisi.
— Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?
— Samaa kuin muistakin arvoituksista.
— Nimittäin?
— Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.
— Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan viisastunut.
Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä
Rosenkrantzille.
— Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.
Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:
— Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken katkennut.
— Aivan oikein, vastasi Krag. — Koukku ei ole ollenkaan ruosteen syömä. Se on viilattu poikki.
— Viilattu poikki!
— Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä aamuna.
— Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?
— Niin, kuka? sanoi Krag. — Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys. Kuka?