XXII LUKU.
Ehdotus.
— Jos ymmärrän teitä oikein, sanoi Rosenkrantz, niin te tarkoitatte, että joku ilkeämielinen olento on täällä vehkeilemässä.
— Sitä en ole sanonut, minulla ei ole tapana sanoa enempää kuin mistä voin vastata.
Asbjörn Krag piti katkaistua koukkua kädessään.
— Mutta siitä olen joka tapauksessa varma, että tämän koukun on äskettäin viilannut joku ihminen, jonka selvänä tarkoituksena on ollut saada muotokuva määrätyllä hetkellä putoamaan lattialle.
— Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?
— Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen saattaa olla sekä mies että nainen.
Luutnantti nauroi.
— Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma, että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti. Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole sokaisseet silmiäni — — —
Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Krag kiiruhti myöskin sanomaan:
— Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen, mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?
— Niin.
— No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen, joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus.
Paroni nyökäytti päätään.
— Minä tiedän sen.
— Hyvä. Niinpä teen heti erään epähienouden. Rakastatteko Louise neitiä?
Rosenkrantz liikahti. Tämä suora kysymys oli hänelle nähtävästi vastenmielinen. Mutta hän vastasi:
— En voi ymmärtää, miten tämä kuuluu asiaan. Mutta koska tiedän, ettei teitä vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus, tahdon vastata teille toistamalla mitä aikaisemmin olen sanonut: Minä en itkisi, vaikkakin saisin yksin matkustaa Pariisiin.
— Kun nyt tämä asian puoli, sanoi Krag pannen painoa sanoilleen, on selvä, saatan siirtyä lähimpään. Koukku, joka kannatti taulua, on todennäköisesti viilattu poikki tänään. Kuka on saattanut sen tehdä, kuka pääsee isoon saliin?
— Kuka palvelija hyvänsä.
— Oikein. Mutta kellä palvelijalla hyvänsä ei ole etua tällaisen asian tapahtumisesta.
— Minä en saata ymmärtää, että tällaisesta asiasta olisi etua kenellekään, ja siksi saatte minun puolestani epäillä ketä hyvänsä.
— Ensiksi meillä nyt on Hans Kristian, sanoi Krag.
— Hänet voitte huoleti jättää laskelmista pois.
— Toistaiseksi otan kaikki lukuun. Ette saa unohtaa, että sen ihmisen, joka on viilannut koukut poikki, on täytynyt voida olla isossa salissa herättämättä huomiota. Asianomaisen on niinmuodoin täytynyt olla siksi tunnettu, että hän saattaa liikkua talossa missä hyvänsä kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.
Luutnantti levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, nyt minä heitän kortit! Asbjörn Krag ainoastaan hymyili ja jatkoi:
— Sitten meillä on agronomi eli tilanhoitaja, joksi häntä mahdollisesti myöskin nimitetään. Hans Kristianin ohella on hän ainoa tämän talon alamaisista, joka minulla on kunnia tuntea persoonallisesti. Tapasin hänet äsken teidän huoneessanne, jonne hän oli tullut ilmoittaakseen teille ratsuhevosesta.
— Häntä minä en erikoisesti tunne. Voitte epäillä häntä yhtä hyvin kuin ketä muuta hyvänsä.
Asbjörn Krag oli hetkisen ääneti pureskellen paperossiaan.
— Emme voi enää rajoittaa tutkimuksiamme ainoastaan talon omaan väkeen, sanoi hän.
— Niin, jospa voitte hankkia jonkun asiaankuulumattoman, joka on hiipinyt saliin, niin se herättää minun mielenkiintoani.
— Minä hankin kyllä teille tämän asiaankuulumattoman, mutta valitan, että minun täytyy ilmoittaa, ettei hän ole hiipinyt saliin.
— Vai niin.
— Hän on päinvastoin ollut sisällä luvallisella asialla. Ja te olette myöskin puhutellut häntä, rakas luutnantti Rosenkrantz.
— Ketä te sitten tarkoitatte?
— Insinööri Steneriä.
Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.
— Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. — Mutta ettekö tiedä kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren, miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän —
— Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag levollisena. — Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä. Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen kortin.
— Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.
— Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin huomaamatta.
— Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.
— Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.
Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.
— Kun katsellaan jotakin taulua, ainakin sen kokoista taulua, mennään siitä tavallisesti muutamien askelten päähän, joskus kolmen, neljän askelen. Mutta insinööri seisoi aivan taulun edessä; minusta tuntui, kuin hän olisi tarkastanut nimimerkkiä. En tiedä miten kauan taulu täten oli ollut hänen huomionsa esineenä, mutta joka tapauksessa hänen mielenkiintonsa oli suuri niinä harvoina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin hän huomasi minun läsnäoloni.
Luutnantti pudisti vastahakoisena päätään.
— Tällaisilla perusteluilla saattaisi tulla mitä kummallisimpiin tuloksiin. Miksi ei pysytä kiinni ainoassa ja todenmukaisimmassa ratkaisussa: hän tahtoi nähdä nimimerkin.
— Mutta miksi, väitti Krag vastaan, hän nimenomaan pyysi, että hänet ohjattaisiin isoon saliin teitä odottamaan?
— Senhän olette kuullut. Hän ei tahtonut tavata kenraalia.
— Mutta miksi ei sitten johonkin toiseen huoneeseen?
Liikekeskustelujahan ei pidetä taulugallerioissa.
Rosenkrantz käveli äkkiä kerran lattian poikki.
— Ei tapahdu ensi kertaa, kun teidän päätelmänne kohdistuvat insinööri
Steneriin.
— Mistä sen päätätte?
— Äkillisestä mielenkiinnostanne häneen, heti kuultuanne hänen tulevan kartanoon. Siitä seikasta, että te pyysitte minulta saada olla läsnä keskustelussamme.
Melkein huomaamaton hymy ilmestyi Asbjörn Kragin kasvoille.
— Johtopäätöksenne on oikea, luutnantti Rosenkrantz.
— Silloin olette kai jo aikaisemmin tehnyt huomioita, jotka ovat saattaneet teidät ajattelemaan insinööri Steneriä.
Krag nosti päätänsä ja katsoi häneen.
— Olen, sanoi hän.