XXIII LUKU.
Vierailu.
— Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin? kysyi Rosenkrantz.
— Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.
— Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. — Eihän insinööri Stener ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.
— Ei, eilis-iltana ei.
— Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.
— Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää huomioni häneen vielä enemmän.
— Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän kenties myöskin kummitus ja haamu.
Krag pudisti päätänsä.
— Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.
— Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla yöllä hänen ikkunaansa.
Krag kohautti olkapäitään.
— Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin kerralla kauhistumaan.
— Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.
Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.
— Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia ratkaistavana.
— Vielä? kysyi luutnantti hymyillen. — Oletteko kenties jo ratkaissut monta salaisuutta?
— En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni, näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.
— Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?
— Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen suoriutuvani huomenna aamupäivällä.
Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.
— Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. — Te puhutte tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?
— Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag järkähtämättömän vakavana. — Se on se osa, jota minä sanoisin kotitutkimukseksi.
— Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään, nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt Louise neitiä.
— Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana. Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.
— Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?
— Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan jäähyväisiksi toisen kättä. — Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla, edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.
— Odotatteko kenties unettomia öitä?
— Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.
Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja näytti tulta käytävään.
— Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello on kaksitoista. Hyvää yötä.
Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään. Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:
— Nauru, nauru. —
Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana jäätyneellä tiellä.
Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli, väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli huoneessa yksin.
Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen näköala laajoille vainioille.
Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.
Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.
Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen, melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.
Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin paikasta isosta rakennuksesta.
Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento, etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen kuunteli.
Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.
Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."
Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.
— Onko täällä tulipalo? huusi ääni.
— Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.
Mies tuli pöydän ääreen.
Hän oli Rosenkrantz.
Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä. Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen ja riippui otsalla.
— Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. — Sepä hyvä, Krag, sepä hyvä.
— Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. — Mitä on tapahtunut?
— Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.
— Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.
— Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.