XXIV LUKU.
Se jota odotetaan.
Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.
— Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.
Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli, syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.
— Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta, että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.
Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.
— Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.
— Liian usein, Asbjörn Krag. — Otatteko sen niin helpolta kannalta? Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman johdosta.
Krag hymyili.
— Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä, mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää aika levollisessa toimettomuudessa.
Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun, ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.
— Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän.
Saanko nyt kertoa teille —
Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta, rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.
Luutnantti näytti aikovan lähteä.
— Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.
— Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.
Luutnantti jäi istumaan.
Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.
— Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte, luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.
— Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.
Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.
— En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. — Kuuletteko nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?
Paroni kuunteli.
— En, en vähintäkään.
Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:
— Näettekö mitään?
Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.
— En, en mitään.
— Hyvä, odottakaamme siis.
Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin puheliaaksi.
— Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. — Te olitte tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. — Olitteko sulkenut salongin ja makuuhuoneen välisen oven?
— Olin.
— Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin salongissa olisi ihminen.
— Se kaikki on aivan oikein.
— Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.
— On, kauheaa.
— Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.
Luutnantti säpsähti.
— Sepä omituinen sana, virkkoi hän. — Ihmeellinen nauru — onko moista kuultu.
Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:
— Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle, luutnantti Rosenkrantz?
— En.
— Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun huoneeseen tulee valoa?
— Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.
— Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.
— Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.
— En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.
— Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.
Krag kumartui häntä kohti.
— Aivan oikein, sanoi hän.
— Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. — Otatteko siis kuitenkin yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.
Salapoliisi nauroi ääneensä.
— Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.
— Siis elävä ihminen.
— Tietysti.
— Ja se oli minun huoneessani.
— Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä tarkoitan.
— Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. — Tiedän vain kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.
— Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut teidän huoneessanne, hän lähetti naurunsa savutorvea myöten alas.
Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.
— Mihin menette? kysyi Krag.
— Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin täytyyhän miehen olla siellä.
Krag pysähdytti hänet.
— Hän oli siellä, vastasi hän. — Hän ei ole siellä enää, mutta hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää päähenkilö.
— Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.
Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.
— Se jota minä odotan, vastasi hän.
Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi odotti? Mutta se jäi lausumatta.