XXV LUKU.
Huuto.
Keskellä hiljaisuutta, herraskartanon suurta rauhaa, kajahti äkkiä huuto. Se kuului villiltä ja viiltävältä, yksi ainoa hurja huudahdus, jonka näytti päästävän kuolintuskissa oleva ihminen.
Krag nousi tuolilta ja tarttui pimeässä luutnantin käsivarteen. Ensi kerran luutnantti huomasi, että Krag oli menettää tasapainonsa.
— Taivaan Jumala, änkytti salapoliisi, minä melkein luulen, että meidät on yllätetty. Paroni, mistä tämä huuto tulee?
Paroni itse oli kuin kivettynyt.
— Minä en voi sitä varmuudella päättää, vastasi hän nopeasti ja kuiskaten, mutta minusta tuntuu, kuin se tulisi kenraalin työhuoneesta.
— Huoneesta, jossa on pistooleja. Kiiruhtakaamme sinne, luutnantti, saattaa olla kysymyksessä ihmishenki.
Salapoliisi tarttui lattialla olevaan salalyhtyyn. Nopeasti hän kiersi auki sen lakin, niin että valo saattoi vapaasti virrata joka puolelle, ja huoneessa oli äkkiä niin kirkasta kuin päivällä.
Krag katsoi luutnantin kalpeihin, mutta päättäväisiin kasvoihin.
— Onko teillä aseita? kysyi hän.
Luutnantti pudisti päätänsä.
— Ei täällä, mutta huoneessani.
— Kiiruhtakaamme, vastasi Asbjörn Krag ja pisti kätensä pöytälaatikkoon ottaen sieltä revolverin, jonka ojensi paronille. — Ottakaa tuo!
Hän avasi oven ja meni eteiseen. Salalyhty valaisi kapean käytävän ja esti kokonaan kuutamon pääsemästä ikkunasta sisään.
Hän pysähtyi ja kuunteli hetkisen.
— Huuto on varmaan herättänyt jonkun, mutisi hän, mutta minä en kuule mitään ääniä enkä askelia.
Sitten hän meni nopeasti edelleen Rosenkrantzin seuraamana, joka piti revolveria lujasti kädessään odottaen kohtaavansa vihollisia. Kamala huuto väreili vielä hermoissa; se ennusti vaaraa, hengenvaaraa.
— Rientäkäämme nopeammin, kuiskasi hän.
Krag kulki myöskin nopeasti, läpi eteisen ja pitkin portaita ensimäiseen kerrokseen, mutta silloin tällöin hän pysähtyi sekunniksi kuunnellakseen, kuuluisiko jostakin melua, mutta kaikki oli aivan hiljaista.
Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo. Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.
— Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla kuin kohotti lyhtyä, — mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa, täällä on kaikki hiljaista.
Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.
— Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. — Huuto ei ole häntä herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.
Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon saliin.
— Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.
Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.
— Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?
— Mitä ette voi ymmärtää?
— Odottakaa vähän.
Krag avasi isoon saliin vievän oven, ja molemmat miehet menivät hiljaa sinne.
Luutnantti Rosenkrantz peräytyi askelen ikäänkuin olisi nähnyt kummituksen.
Asbjörn Krag jäi seisomaan ja tuijotti eteensä.
Keskellä suuren salin lattiaa lepäsi haamu pitkällään.
Heikon valaistuksen vuoksi salapoliisi ei voinut päättää, oliko se mies vai nainen.
Hän meni lähemmäksi, ja Rosenkrantz seurasi perässä.
Haamu näytti lepäävän hengetönnä, molemmat kädet ojennettuina, kasvot tulijoihin päin. Pään yläosan peitti harmaa päähine.
Nyt salapoliisi näki, että se oli nainen… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan naisen vieressä, käänsi hänen kasvonsa valoa kohti, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli sydäntä.
— Hän elää, sanoi hän.
Rosenkrantz seisoi kuin kivettyneenä tajuttoman naisen ääressä.
— Hänkö! huudahti hän. — Suuri Jumala, mitä täällä yöllä tapahtuu?
Asbjörn Krag ei vastannut heti. Hän tutki naisen vaatteita ja tunnusteli hänen valtimoansa.
Sitten hän nousi ja katsoi Rosenkrantziin.
— Te tunnette hänet, sanoi hän, se on Louise neiti.
— Minä näen sen; mutta miten hän on joutunut tällaiseen tilaan?
Krag viittasi pyörtyneen kenkiin.
— Ei yhtään lunta, sanoi hän. Hän ei siis päässyt tätä kauemmaksi.
Tunnetteko nyt hänen puvustaan viimeöisen varjon.
Rosenkrantz nyökäytti päätään.
— Hänen on täytynyt ymmärtää jotakin, mutisi Krag. — Minä en niinmuodoin tehnyt oikein tähystäessäni siitä ikkunasta.
— Mutta mitä hän tahtoi täältä salista?
— Hän ei tahtonut täältä mitään. Hän tahtoi mennä etemmäksi.
Krag osoitti nurkassa olevaa pientä ovea.
— Hänen piti nähtävästi mennä tästä, sanoi hän.
— Ja sitten hänet on pysähdytetty.
— Niin.
Krag katsoi ympärilleen.
— Hän on kaatunut kirkaisten, vastasi hän. — Hän on nähnyt jotakin.
— Mutta mitä hän on nähnyt?
Krag viittasi itsemurhaajan kuvan tyhjään sijaan. Kuva oli nyt permannolla keltainen palttinakangas käännettynä ulospäin.
— Eikö ole ihmeellistä, että hän on kaatunut juuri kulkiessaan tämän muotokuvan tahi oikeammin sanoen kuvan tyhjän sijan ohi?
— Synnyttäisikö se hänessä ilman muuta sellaisen kauhistuksen? kysyi luutnantti epäillen. — Sitä minä en luule.
— En minäkään. Tuokaa vettä, pyysi Krag, mutta liikkukaa hiljaa, ettette herätä kenraalia.
Rosenkrantz katosi. Tultuaan takaisin ruokasalista, jossa oli löytänyt kylmää vettä karahvista, näki hän Asbjörn Kragin tutkivan lattiaa maahan romahtaneen taulun kohdalta. Salapoliisi otti lattialta jotakin, jota tarkasteli. Luutnantti ei voinut päättää, oliko se pölyä vai kalkkia seinästä.
— Virvoittakaa hänet tajuntaan, sanoi Krag.
Rosenkrantz kostutti vedellä pyörtyneen nuoren naisen kasvoja. Vähän ajan kuluttua hän avasi silmänsä; mutta hän oli vielä liian hämmentynyt voidakseen käsittää mitä Krag sanoi tullessaan takaisin lopetettuaan tutkimuksensa taulun ympärillä.
Salapoliisi sanoi:
— Onko täällä ollut muita ihmisiä?