XXVI LUKU.
Näky.
Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.
Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli äsken ollut huoneessa.
Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi avattiin ja suljettiin taas.
Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:
— Kuka te olette?
Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen mielenkiintoaan.
— Mitä te teette täällä? kysyi Krag.
Agronomi vastasi viipymättä:
— Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään silmämme auki näinä aikoina.
— Onko teillä ulko-oven avain?
— On.
— Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin, sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?
— Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus on ollut kartanossa.
Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen selittämään mistä tämä epäluulo johtui.
— Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.
— Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn
Krag.
— Ei, ei. — Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän tarkoitin vain hyvää.
— Niin, sitä ei kukaan epäile.
— Voinko siis lähteä?
— Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.
Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.
— Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.
Krag ei vastannut.
— Saanko siis mennä?
— Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin kysymykseen?
— Kyllä, mikäli voin.
— Missä huoneenne on?
— Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.
— Nukutteko yksin?
— Nukun, minulla on oma huoneeni.
— Onko huone pihan puolella?
— On, pihan puolella.
— Te heräsitte melusta, sanoitte?
— Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan päärakennuksessa.
— Millainen melu teidät herätti?
— Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee jotakin unessa.
— Te nousitte heti?
— Nousin.
— Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?
— Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. — Sehän on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku lähimmäiseni tarvitsi apua.
Krag seisoi hetkisen ja mietti.
— Hyvä, sanoi hän. — Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.
— Saanko ottaa lyhdynkin?
— Tehkää hyvin.
Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:
— Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan poikki?
— En, en vähintäkään.
— Kaikki oli hiljaista?
— Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.
— Hyvä on. Hyvää yötä.
Bringe läksi.
Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta valo.
Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan, mutta hyvin kalpea.
Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin ilmaisten vastenmielisyyttä.
— Oletteko tekin täällä? sanoi hän. — Täällähän on aivan kuin sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.
— Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei olisi pitänyt tulla.
— Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.
Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.
— Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime yönä, neiti?
Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:
— Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.
— Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä, luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.
— Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?
— Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.
— Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". — Tällaisessa ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.
Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.
— Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.
Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.
Sitten hän kääntyi luutnanttiin.
— Nukkuuko setäni?
— Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.
— On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen nukkumaan.
— Onko hän nähnyt minut?
— Ei.
Louise neiti katsoi seinään.
— Mutta onko tämä taulu otettu pois?
— Se putosi itsestään eilis-iltana.
— Itsestään?
Krag nyökäytti päätään.
— Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.
— Mikä sitten? kysyi Krag.
— Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.