XXVII LUKU.
Kiire.
Nähtyään molempien herrojen hämmästyneet kasvot toisti Louise neiti:
— Minä näin hänet ilmi elävänä.
Hän viittasi sormellaan.
— Tuossa hän seisoi.
Rosenkrantz katsoi salapoliisiin ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Siinä sen kuulette. Tämä ei saata olla mitään silmäinhäikäisyä. Nyt on kuollut nähty jo toisen kerran tässä talossa.
Asbjörn Krag kysyi:
— Oletteko varma siitä, ettei näkemänne ollut kuolleen muotokuva?
Tyttö pudisti varmasti päätään.
— Mies liikkui, sanoi hän. — Sitäpaitsi minä muistan nähneeni aivan selvästi, miten kuollut liikkui taulun edessä.
— Liikkui, mutisi Krag, selvästi ihastuneena tästä tiedosta. —
Muistatteko, neiti, mihin suuntaan kuollut liikkui?
— Ovesta ikkunaan päin, vastasi Louise neiti.
— Näittekö hänet heti sisään tultuanne?
— En, minä näin hänet tultuani suunnilleen keskelle lattiaa. Kiinnitin huomioni siihen, että jotakin liikkui seinän kohdalla. Minä luulin, että joku koira oli päässyt saliin, mutta aikoessani lähestyä, huomasin vieraan olennon. Ensiksi luulin sitä murtovarkaaksi, ja sitten ajattelin: Vihdoinkin olen tavannut sen miehen, joka on viime aikoina kummitellut.
— Pelästyittekö heti?
— En, en heti,
— Mitä sitten teitte?
— Minä kuljin lattian poikki vakaasti päättäen olla osoittamatta mitään pelkoa. Minä tiesin, että sedän työhuoneessa oli ladattuja revolvereja, ja minä olen ennenkin pidellyt revolveria vaarallisessa tilassa. Mutta — silloin oli kuin olisin saanut salamaniskun. Suuri Jumala, sehän on kuollut mies! Ja sitten minä katsoin häneen.
— Ja sitten te huusitte?
— Silloin minä huusin, ja sitten kaaduin kumoon. Minusta tuntui, kuin kuollut olisi tullut minua vastaan ja minä tunsin kylmän ilmanhenkäyksen käyvän toiselta puolelta. Se oli kauheata.
— Ettekö nyt tahdo mennä takaisin huoneeseenne? kysyi Rosenkrantz.
— Pian, vastasi hän, mutta minä tunnen itseni vielä hieman heikoksi.
Krag kysyi hymyillen:
— Ja edelleen on mahdoton tietää, mikä oli neidin vaelluksen tarkoitus.
— Selittäkää te minulle pikemmin, miten tämän kummituksen laita on.
— Siinä on paljon selittämistä, vastasi Krag.
— Todellakin?
Rosenkrantz katsoi häneen hämmästyneenä.
— Se ei näet ole ollutkaan mikään kummitus.
Louise neiti kohotti silmäripsiään.
— Ah, te tarkoitatte vanhaa lorua harhanäyistä. Minä en ole hermostunut. Minulla ei ollut mitään harhanäkyjä.
— Sitä minäkään en tarkoita, vastasi Krag, se ei ole ollut kummitus.
— Mutta mikä se on ollut?
— Se on ollut oikea ihminen, vastasi salapoliisi. — Seuratkaa minua, niin näytän teille hänen jälkensä.
Hän veti molemmat toiset taulujen luokse ja osoitti lattiaa.
— Luuletteko, että kummitus vetää mukanaan lunta pihalta? kysyi hän hymyillen. — Eiköhän aave kulje sentään kevyemmin. Ja katsokaa tässä, lumiläikkiä on oven edessä; ne näyttävät juuri sen tien, jota Louise neiti kertoi aaveen tulleen. Aave on tullut ovesta. Aave ei koskaan kulje ovesta.
Louise neiti oli nyt täydellisesti toipunut ja ahmi mielenkiinnolla salapoliisin selitystä.
— Herra kandidaatti, sanoi hän, teistä olisi pitänyt tulla poliisi. Te olette todella oikeassa.
— Kun ei ole taikauskoinen, vastasi Krag, vaihtaen samalla katseita Rosenkrantzin kanssa, — kun ei ole taikauskoinen, saattaa salaperäisimpiäkin asioita helposti selittää.
— Mutta se on ainoastaan puolinainen selitys, sanoi Louise neiti. —
Teidän täytyy myöskin osata kertoa minulle kuka kummitus oli.
— Joskin olettaisitte, että minä voisin sen kertoa teille, vastasi
Asbjörn Krag, niin ei kaikki kuitenkaan olisi siinä.
— Mitä muuta siinä olisi?
— Silloin minun myöskin pitäisi selvittää teille, miksi kummitus täällä kiertelee. Syy, neiti, se on tärkein.
— Ja arveletteko voivanne kertoa minulle kaiken tämän?
— Ajan pitkään, vastasi Krag, mutta en tänä yönä, neiti, sillä nyt kello on jo puoli neljä ja aika on mennä levolle, etenkin teidän, jolla on ollut näin järkyttäviä kokemuksia.
— Voin teille vakuuttaa, ettei minua enää vaivaa mikään. Mutta minä menen joka tapauksessa levolle.
— Olette siis luopunut tästä öisestä kävelyretkestä?
Louise neiti pysähtyi hämmästyneenä.
— Kävelyretkestä? kysyi hän. — Mitä sillä tarkoitatte?
Mutta sitten hänelle heti selvisi mitä toinen tarkoitti ja hän jatkoi hymyillen:
— Niin, tosiaankin. Kävelyretkestä. Siitä minä olen luopunut. Sehän johtui unettomuudesta. Ja sitäpaitsi minä olen jo hieman nukkunut.
Hän käänsi ylös takinkauluksen, niin että hänen pienet kasvonsa melkein katosivat.
— Hyvää yötä, sanoi hän. — Teidän ei tarvitse minua seurata, rakas Rosenkrantz. Koska kandidaatti on ottanut päiviltä kummituksen, en minä enää ollenkaan pelkää.
Ja näin hän läksi.
Molemmat herrat katsoivat toisiinsa.
— Uljas pieni olento, mutisi Rosenkrantz, mutta hänen retkissään on jotakin salaperäistä.
Krag nyökäytti päätänsä.
— Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän se ei saata olla.
Rosenkrantz säpsähti.
— Siinä taas ollaan, sanoi hän. — Mitä kauheaa epäluuloa te olette kantanut?
— Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.
Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja tahtoi heti mennä levolle.
— Entä te? kysyi hän.
— Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. — Meidän tuskin tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi, Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.
Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille tahoilleen.
Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan, hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan ääreen ja istuutui mukavasti siihen.
Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.
Hän oli istunut noin tunnin ajan, kello oli viiden paikkeilla, kun hänen tarkkaavaisuutensa äkkiä heräsi.
Hän nousi ja katsoi ikkunasta yli vainioiden. Tiellä kulki musta olento varovasti eteenpäin.
Asbjörn Kragille tuli heti hirveä kiire.