XXVIII LUKU.
Saappaat.
Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja hoitamassa.
Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta. Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja vaikka siinä oli paljon avaimia — liian paljon tavalliselle matkustajalle — löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.
Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua maantietä.
Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli
Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.
Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.
* * * * *
— Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä — he istuivat yhdessä luutnantin salongissa. — Oletteko kokenut mitään uutta?
— Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui mukavasti istumaan.
Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
— Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. — Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja näin vain ilkeitä unia.
— Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?
— En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?
— En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.
— Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?
— Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.
— Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?
— On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.
— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.
— Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.
— Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.
— Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi miettiväisesti. — Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin toista ja voimakkaampaa.
— Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. — Minä olen ylen utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.
— Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.
— Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö kuutamosta?
— Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. — Kun harkitsette, niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.
— Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa päivisin.
— Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt, istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.
Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. — Lokakuun 7 p:nä vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille, koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa, hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta 12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu — nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla — epäilemättä on kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä ennen teitä.
Luutnantti Rosenkrantz huomautti:
— Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia vuosia sitten.
— Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen; kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville, ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin toista ratkaisua.
— Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?
— Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. — Mutta Louise neiti auttoi minua.
— Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.
— Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja saappaita.