XXIX LUKU.
Vainaja.
— Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle tässä asiassa.
— Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.
Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.
— Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.
— Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta pilaa?
Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:
— Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä puvussa?
— Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi Krag. — Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin viimekin yönä.
— Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.
Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän sanoi:
— Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. — Minun täytyy varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.
— Ja ketä tämä epäluulo koskee?
— Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian palaatte takaisin Pariisiin.
— Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.
— Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta?
Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?
Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti silmiin ja kysyi:
— Sekö on se tapahtuma?
Salapoliisi nyökäytti päätään.
— Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse pilaa sellaisessa asiassa.
— Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. — Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, — miten ihastunut ja innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä, jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan, muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota hän silloin tuli?
— Uskallatteko väittää?
— Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. — Rakas ystävä, ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään toisen otsasuonten paisuvan vihasta. — Tehän olette itse sanonut, ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.
— Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.
Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.
— Ettekö muista? vastasi hän. — Mies, joka koputti kenraalin ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.
— Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään muuta.
— Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus, jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi suuresti.
— Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Missä koirat olivat sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?
— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. — Louise neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä. Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.
Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.
— Entä sitten vainaja? kysyi hän. — Minä olen nähnyt hänet omin silmin.
— Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. Nyt on kysymys saappaista.