XXX LUKU.
Verinen taivas.
Luutnantti Rosenkrantz oli yhä kasvavalla mielenkiinnolla kuunnellut ystävänsä kertomusta. Mutta kun Krag sanoi, että juuri Louise neidin kauhistus kamalan näyn häntä kohdatessa oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, ettei kenraalin veljentytär ollut kietoutunut tapahtumiin, pudisti toinen hämmästyneenä päätänsä.
— Sehän ei sovellu mihinkään muuhun asianhaaraan, sanoi hän. — Teidän selityksenne kuuluu hyvin todenmukaiselta, rakas Krag, ja jotta en saattaisi teitä levottomaksi, tahdon toistaa, ettei insinööri Steneriä koskeva huomionne ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Louise neiti menetelköön aivan niin kuin itse haluaa, ja minä tahdon käyttää ensimäistä suotuisaa tilaisuutta sanoakseni hänelle, ettei hänen tule vähimmässäkään määrässä ottaa minua lukuun, kun on kysymys hänen omasta onnestaan. Voimme senvuoksi lähteä siitä olettamuksesta, että useimmat näistä ilmiöistä suoraan johtuvat molempien rakastavaisten salaisista kohtauksista. Ne johtuvat kenties enemmän huonosta onnesta kuin laskelmista. Olettakaamme myöskin, että insinööri Stener koettaa kaikin voimin saada kenraalia kyllästymään taloon panemalla toimeen näitä yöllisiä ja kamalia näytelmiä. Mutta luuletteko te, että hän on kertonut puuhistaan Louise neidille?
— Se hänen on täytynyt tehdä.
— Oikein. Ja sen voi päättää myöskin siitä, että Louise neiti on koko ajan koettanut selittää tapahtumia paljaiksi loruiksi. Sitten hän itse näkee aaveen yöllä, sanokaamme sitä aaveeksi, Krag, ja kaatuu maahan pyörtyneenä. Mutta se taas pirstaa koko teidän järjestelmänne. Asian täytyy siis olla sittenkin niin, että Louise neiti on kaiken ulkopuolella.
— Ei, vastasi Krag. — Louise neiti tietää tästä enemmän kuin tahtoo tunnustaa. Mutta yhtäkaikki oli haamun ilmestyminen hänelle yllätys.
— Se saattaa siis ainoastaan merkitä…? kysyi luutnantti.
— Se saattaa siis ainoastaan merkitä, että meidän täytyy ottaa laskelmiimme toinen suuruus.
— Toinen suuruus, rakas ystävä, mitä te tarkoitatte?
— Tähän asti, vastasi Krag, olen laskenut pelissä olevan ainoastaan kaksi henkilöä, Louise neiti ja insinööri Stener. Nyt on meidän otettava lukuun kolmaskin.
— Vai niin, kenties kenraali.
Luutnantti rupesi nauramaan.
— Ei kenraalia, vastasi Krag.
— Kenties sitten vanha kunnon Hans Kristian. Niinhän aina tapahtuu romaaneissa. Se jota vähimmin epäillään, on osoittautunut rikoksentekijäksi.
— Ei Hans Kristiankaan, vastasi salapoliisi.
Luutnantti löi äkkiä kätensä yhteen ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin.
— Siunaa ja varjele, miten te olette vakava, huudahti hän, mutta nyt minä arvaan teidän ajatuksenne, rakas Krag. — Koska ette tarkoita Hans Kristiania ettekä kenraalia, niin varmaan tarkoitatte saapasjalkamiestä.
Krag katsahti ylös.
— Olette oikeassa, sanoi hän, juuri saapasjalkamiestä.
Luutnantti hymyili jälleen.
— Tämä saapasjuttu kuuluu ylen mieltäkiinnittävältä. Uskallanko kysyä, tunnenko miehen?
— Olette nähnyt hänet, tuskin häntä persoonallisesti tunnette. Minä luulen, että hänen nimensä on Bringe.
Luutnantti säpsähti.
— Agronomi? kysyi hän.
— Niin, juuri hän, joka asuu väenrakennuksessa. Minä en tiedä, onko hän pehtori vai metsänhoitaja. Hän on joka tapauksessa kiero mies.
— Mutta juuri hänhän tuli yöllä saapuville, kun Louise neiti huusi.
— Niin, hän se oli.
— Te lausutte sen niin ihmeellisesti.
— Teidän pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiotanne pieniin yksityiskohtiin, vastasi Krag. — Muistatteko mitä mies sanoi?
— Niin, hän sanoi, että huuto oli hänet herättänyt.
— Oikein, ja sitten hän oli tullut juoksujalkaa katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta, rakas ystävä, mies, joka herää yöllä ja kuulee ilmeisesti hengenvaarassa olevan ihmisen kauhean huudon, sellainen mies ei jouda ensiksi panemaan jalkaansa pitkiä varsisaappaita ja huolellisesti pistämään housunlahkeita saappaan varsiin ja niitä kiinnisitomaan.
Luutnantti kohotti katseensa hämmästyneenä.
— Ei, siinä olette oikeassa, sanoi hän, miehen on täytynyt olla valveilla.
— Mitä nyt aiotte tehdä? kysyi luutnantti.
Krag katsoi kelloaan.
— Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen uuden päivän työhön.
Hän viittasi ikkunaan.
— Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu kuutamonhohtoon?
— Näen.
— Se on päivän ensimäinen sarastus.
— Se on kamala väri, mutisi luutnantti.
— Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. — Tunnin kuluttua koko taivas on veripunainen.
— Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.
Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.
— Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. — Mutta niin paljon minä voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.
— Te teette minut levottomaksi, rakas ystävä.
Krag laski ystävällisesti kätensä hänen hartioilleen.
— Älkää pelätkö, vastasi hän, tämä yö on loppunut.
* * * * *
Luutnantti Rosenkrantz ei nähnyt Kragia ennenkuin seuraavana aamupäivänä kello kaksitoista. Silloin hän tuli sisälle punaposkisena ja tyytyväisenä karistellen lunta päältään.
Louise neiti otti hänet vastaan eteisessä juosten innokkaana häntä kohti.
— Ymmärrätte kai, pyysi hän, ettei sedän pidä saada tietää mitään?
— Mistä? kysyi Krag häneltä hymyillen.
— Viime yön epämiellyttävästä tapahtumasta.
— Sen minä kyllä ymmärrän, rakas neiti. — Mitäpä syytä olisi tehdä vanha mies suotta levottomaksi.
— Kiitos.
— Miten itse voitte, Louise neiti?
— Erinomaisesti.
Krag katsoi hänen valvomisesta väsyneitä silmiään ja pudisti totisena päätään.
— Tiedättekö miksi? kysyi hän. — Miksi te nyt voitte niin erinomaisesti?
Louise neiti tuijotti kysyväisenä häneen.
— Siksi että nyt on selvä päivä. Varokaa öitä, neiti.
Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saapuville. Hän kysyi, missä Krag oli ollut koko aamupäivän.
— Kello kahdeksasta kymmeneen olen katsellut kartanoa, vastasi Krag. — Minua on huvittanut tämän vanhan herrastilan tarkasteleminen. Kello kymmenestä kahteentoista olen ollut sähkölennätinasemalla.
— Sepä pitkä sähkösanoma.
— Ei mikään sähkösanoma lainkaan, vastasi Krag.