XXXI LUKU.
Mies aitauksen ääressä.
— Te käytätte aikanne hyvin, sanoi luutnantti Rosenkrantz Kragille, — istutte kaksi tuntia sähkölennätinasemalla ettekä sähkötä sanaakaan. Sallikaa minun tehdä tämä leikillinen kysymys: Mitä sitten olette tehnyt?
— Sallikaa minun antaa leikillinen vastaus, sanoi Krag. —
Sähkölennätinasemalla saattaa myöskin istua odottamassa sähkösanomaa.
— Te siis odotatte sähkösanomaa?
— Odotan.
— Onko se ehkä jo tullut?
— On, se on tullut, mutta ei minulle.
Luutnantti Rosenkrantz katsoi hymyillen ystäväänsä. Mutta Krag ainoastaan pudisti hieman päätään, ikäänkuin kaikki olisi ollut paljasta leikkiä.
— Minä menen sedän luokse, sanoi Louise neiti, hän ei voi oikein hyvin tänään.
— Mikä häntä vaivaa, neiti?
— Ei mikään erityisesti, luullakseni. Joskus hän tulee hieman pahoinvoivaksi, niin että hänen täytyy levätä vuoteella. Se kestää suunnilleen päivän. Ja silloin tuo vanha ruudinhaistaja on kauhealla tuulella. Hänen täytyy lakkaamatta nähdä ihmisiä ympärillään.
— Sitten teidän myöskin täytyy häntä lohduttaa, rakas neiti. Älkää lähtekö hänen luotaan.
Louise oli jo ovella, mutta Kragin lausuessa viimeisiä sanojaan hän äkkiä pysähtyi.
— Älkää lähtekö hänen luotaan, mitä se merkitsee?
— Se ei merkitse mitään muuta, rakas neiti, kuin että vanhaa miestä on aina huolellisesti hoidettava, milloin hän tulee sairaaksi. Etenkin pimeänä, kylmänä talvena.
Louise neiti säpsähti hieman, seisoi hetkisen hiljaa, mutta läksi sitten äkkiä heidän luotaan.
Asbjörn Krag tarttui ystävänsä käsivarteen, meni hänen kanssansa erääseen huoneeseen ikkunan luo ja viittasi ulos.
— Katsokaapa pientä sähkölennätinasemaa tuolla kaukana, luutnantti Rosenkrantz. Siinä pikku rakennuksessa minä vihdoinkin olen saanut arvoitukseeni ratkaisun.
— Niinpä kenties kerrotte minulle kuka täällä öisin kummittelee?
— En vielä. Hedelmä ei ole vielä kypsä.
— Mutta jos se on saapasjalkamies, Krag, mitä sitten?
Krag hymyili ihmeellistä hymyä.
— Niin, sitten, vastasi hän, sittenhän minun on myöskin kerrottava syy hänen esiintymiseensä, eikä minulla vielä ole mitään todistusta siihen, että ajatukseni siitä on oikea.
— Te etsitte niinmuodoin todistusta?
— Etsin.
— Milloin odotatte saavanne sellaisen?
— Sellaista tarvitsee harvoin kauan odottaa. Sanokaamme vuorokauden kuluessa.
Krag aikoi lähteä, mutta luutnantti Rosenkrantz tarttui hänen käsivarteensa.
— Entä Louise neiti? kysyi hän hieman levottomalla äänellä.
— Mitä siihen tulee, vastasi Krag, niin luulen, että voitte valmistautua lähtemään. Arveletteko edelleen matkustavanne kevyin sydämin?
— Kevyin, hieman alakuloisin sydämin.
— Hyvä, sitten ei ole mitään vaaraa. Voittehan lohduttautua Maximissa.
Krag meni huoneeseensa, jossa kirjoitteli kirjeitä monta tuntia.
Kenraali jäi vuoteeseen koko päiväksi. Luutnantti Rosenkrantz ja Asbjörn Krag saivat syödä päivällisen Louise neidin seurassa. Nuori tyttö osoitti ihmeellistä mielenmalttia. Ainoallakaan kasvojen ilmeellä hän ei osoittanut, että yölliset tapahtumat olisivat tehneet häneen vaikutusta. Kumpikaan herroista ei myöskään maininnut siitä mitään. He puhelivat kaikenlaisista muista asioista. Louise neiti kertoi kenraalin olevan kauhean huonolla tuulella sen vuoksi, että hänen täytyi olla vuoteessa.
Alkoi hämärtää varhain, ja se merkitsi levotonta yötä. Jo neljän aikana ajelehtivat tummat pilvet taivaalla, ja aurinko katosi. Koko maisema peittyi harmaaseen, villaiseen hämärään, joka tekee pohjolan talvi-illat niin lohduttomiksi. Viiden aikana sytytettiin tehtaan tulet, kerrottiin, että sillä oli suuria tilauksia, jonka vuoksi työmiesten täytyi tehdä ylityötä.
Kun Louise neiti jäi istumaan setänsä vuoteen ääreen ja Asbjörn Krag oli työnsä kimpussa, kuljeksi Rosenkrantz sinne tänne eikä tiennyt miten kuluttaisi aikaansa. Hän päätti kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta pian hän heitti pois kynän. Hän ei saattanut olla ajattelematta mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti tapahtuu — hänestä tuntui, kuin ilmassa olisi jotakin uhkaavaa. Hän antoi sytyttää kaikki lamput, niin että oli kuin Jernegaardissa juhlittaisiin. Ulkona tuuli ajeli pilviä yli lakeuksien ja ravisteli rakennuksen leveitä päätyjä.
Vihdoin hän otti turkin yllensä ja läksi kävelemään hieman ennen illallista. Kulkiessaan pihan poikki hän huomasi tulen palavan Asbjörn Kragin huoneessa. Hän jäi hetkiseksi seisomaan ja näki miten varjo liukui nopeasti ikkunan ohi; sitten kaikki oli jälleen hiljaista.
Luutnantti kulki läpi puistokäytävän, tuli siitä maantielle ja rupesi aivan sattumalta kävelemään pappilaan vievää tietä. Kun hän näki tulen ystävällisesti tuikkivan pappilan ikkunoista, heräsi hänessä äkkiä halu käväistä papin luona. Taloa ympäröi lankkuaitaus; se oli puutarhan sisällä, hieman tien syrjässä.
Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa, se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.
Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.