XXXII LUKU.
Jääkylmä metsä.
Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion, että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä. Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.
Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt tekeminen?
Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.
Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo ehtinyt tielle.
Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa, puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:
— Käykää eteenpäin!
Hän viivytteli.
— Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.
Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.
Vain kerran hän pysähtyi.
Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:
— Eteenpäin!
Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.
Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:
— Pysähtykää!
Hän pysähtyi.
— Menkää metsään! kuiskasi ääni.
Luutnantti viivytteli.
— Kiiruhtakaa, metsään!
Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi senvuoksi nopeasti:
— Kuka te sitten olette?
Heti paikalla hän sai vastauksen:
— Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.
Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.
— Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.