XXXIII LUKU.
Vaanijat.
Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään, tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.
Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti hänestä kiinni.
Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.
— Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä eteenpäin.)
— Ystävä, vastasi ääni.
— Tunnenko teidät?
— Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön mies ensin ohi.
Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi:
— Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.
Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.
— Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta miten se saattaa olla mahdollista?
Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi seuraava keskustelu:
— Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz, kun ette tuntenut minua.
— Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.
— Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä merkillisestä vaelluksesta?
— Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag, se ei sovellu yhteen.
— Miksi ei?
— Koska minä näin teidät ikkunassa.
— Ikkunassa, mitä te puhutte?
— Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.
— Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.
— Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli teidän luonanne, Krag.
— Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi, niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?
— Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.
— Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.
Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.
Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa kulki suorana maantiellä.
— Minne hän menee? kysyi luutnantti.
— Sitä en tiedä.
— Mistä hän tulee?
— Hän tulee Jernegaardista.
— Mutta minä näin hänen vähän aikaa sitten tulevan pappilasta.
— Niin, hän hyppäsi aidan yli. Sen minäkin näin.
— Mitä hän teki papin luona?
— Sitä en tiedä. En vielä. Ahaa, tuota tietä.
Mies, jota vaanittiin, oli kääntynyt oikealle ja kulki nyt pitkin matalaa harjannetta, jossa alastomat puut seisoivat ojentaen mustia oksiaan taivasta kohti.
— Hän kulkee joelle päin, sanoi Rosenkrantz.
— Seisokaa hetkinen hiljaa, niin saamme nähdä.
Mies kääntyi jälleen.
— Aivan oikein, mutisi luutnantti, joelle päin. Kenties hän aikoo toiselle puolelle eikä uskalla mennä yli sillan. Tähän aikaan kulkee paljon ihmisiä sillalla.
Krag pudisti päätänsä.
— Hän menee tehtaalle, sanoi hän.
— Insinööri Stenerin tehtaalle, sepä ihmeellistä. Tähän aikaan hän tuskin tapaa siellä ketään.
Krag ei vastannut. Hän kulki nopeasti eteenpäin pitkin aitausta, ja luutnantti seurasi häntä. Vihdoin he pysähtyivät niin lähelle tehdasta, että saattoivat nähdä kaiken, mitä sen lähistössä tapahtui.
Tehtaan ikkunat olivat pimeät. Ainoastaan siellä täällä näkyi valon pilkahduksia, jotka osoittivat, että vartijat tekivät kiertoretkiään. Heikko surina kuului nukkuvan jättiläisen sisustasta, moottorit olivat työssä.
Krag katsoi kelloaan.
— Vasta kolmen tunnin kuluttua työmiehet tulevat, sanoi hän. —
Hänellä on aikaa.
Mies, jota vaanittiin, jäi hetkeksi seisomaan hiljaa aitauksen eteen. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin; hän seisoi tuijottaen lakkaamatta lähimpiin ikkunoihin.
— Sangen ihmeellistä, mutisi Krag. — Nyt hän seisoo tehtaan konttorin edustalla. Näyttää kuin hän odottaisi merkinantoa.
Äkkiä pilkahti valo. Krag näpähytti sormiaan.
— Insinööri Stenerin ikkunassa on tuli, sanoi hän. — Se oli varmaan merkinanto.
— Mutta kuka tuo mies on? kysyi luutnantti Rosenkrantz, viitaten mustaan olentoon, jota he innokkaasti olivat seuranneet.
— Se on kameleontti, vastasi Krag.