XXXV LUKU.
Konttorissa.
— Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.
Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään, niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin. Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa, ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa, ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.
— Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.
— Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.
— Kävittekö sisällä?
— Kävin.
— Ohi vahtien?
— Niin. Eivätkä he huomanneet mitään. Siksi innokkaasti he pohtivat tehtaan tulevaisuutta. On ihmeellistä, miten tehtaan tulevaisuus täällä kiinnittää sekä suurten että pienten mieliä.
— Mutta mitä kameleontista on tullut?
— Hän on jo ehtinyt portaille. Meidän täytyy kiiruhtaa, jos mieli päästä ajoissa perille.
— Ajoissa, Krag, mitä te sillä tarkoitatte?
Krag tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet vastakkaista tietä, mitä itse oli tullut.
— Tiedättekös, kuiskasi hän, minussa on syntynyt omituinen epäilys. Arvelen, että insinöörillä kenties ei olekaan mitään osaa näissä yöretkeilyissä. Ja siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava.
Rosenkrantz ymmärsi hänet ja vaikeni. Kun he olivat tulleet ovelle, joka vei rakennuksen toisesta päästä konttorihuoneeseen, kysyi hän:
— Onko vakavia asioita tekeillä?
— Niin vakavia kuin saattaa olla, vastasi Krag.
Ovi oli lukossa.
Krag murisi suuttuneena, että tämä oli ikävä viivytys.
Hän helähdytti jälleen avaimiaan, mutta kun hänellä ei ollut salalyhtyään mukanaan, meni aikaa ennenkuin hän löysi oikean avaimen. Pari minuuttia kului. Vihdoin lukko aukesi hieman naksahtaen, ja molemmat miehet olivat pian ahtaassa huoneessa. Heitä vastaan lehahtava kylmä ilma ilmaisi, että he olivat korkean ja kapean porraskäytävän pohjalla.
Krag alkoi heti nousta ylöspäin, mutta kun portaat kaikesta varovaisuudesta huolimatta narisivat kenkien alla, istuutui hän ja veti muitta mutkitta kengät jalastaan.
— Se on kylmää huvia, mutisi Rosenkrantz, mutta minä en välitä, minä seuraan teidän esimerkkiänne.
Hänkin veti kengät jaloistaan. Hetkisen kuluttua hän kysyi kummastuneena:
— Hyvä Krag, otatteko sukatkin pois?
— Ja vedän kengät jälleen jalkaani, vastasi salapoliisi ja veti sukat päällepäin. — On tarpeetonta saattaa itseään keuhkokuumeen vaaraan, ja sitäpaitsi ei ole varma, että palaamme tätä tietä.
Luutnantti Rosenkrantz seurasi viivyttelemättä Asbjörn Kragin esimerkkiä. Näin he saattoivat pehmeissä töppösissä nousta ripeästi portaita synnyttämättä minkäänlaista melua.
Suuri tehtaan konttori oli kolmannessa kerroksessa. Krag oli ollut siellä ennen, ja kun hänellä oli hyvä paikka-aisti, saattoi hän päästä perille pimeässäkin. Noustuaan portaita he pysähtyivät ja kuuntelivat hetkisen. Aluksi he eivät kuulleet mitään muuta kuin heikon surinan tehtaasta, se kuului kuin höyrykoneen sylkytys laivankannella. Ja Krag oli juuri menemässä eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän tarttui ystävänsä olkapäähän. He kuulivat katkonaisia kuiskauksia.
Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin, mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi Rosenkrantzin korvaan:
— He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa oikeassa.
— Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.
— Ei, vastasi Krag.
Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta, joka varovaisesti avattiin.
Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa irrallaan.
Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä; oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin, koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.
— Se on salalyhty, sanoi Krag.
Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden, omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.
— Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. — Koneet pannaan käyntiin.
— Ei, vastasi Krag, hissi nousee ylös. Tänne tulee uusia ihmisiä.