XXXVI LUKU.
Agronomi.
Hissin synnyttämä melu vahveni. Krag seisoi jännittyneenä ja tarkasteli koko ajan mitä ulkokonttorissa tapahtui. Jokin ovi suljettiin siellä nopeasti, valo lepatteli viimeisen kerran, ja senjälkeen kaikki oli hiljaista ja pimeää.
— He pelkäävät tulijoita, kuiskasi hän. — Nyt he kätkeytyvät nurkkahuoneeseen.
Vähän ajan kuluttua hissi pysähtyi, ja he kuulivat jonkun tulevan käytävään. Kuului ääniäkin.
— Ja nämä jotka tulevat, jatkoi Krag kuiskaten, eivät pelkää mitään. Todennäköisesti siellä on insinööri. Hissinovi suljettiin, ja pian hissi ratisi jälleen alas.
Tulijat menivät konttorinovesta, joka oli aivan hissin vieressä, ja äänet kuuluivat selvemmin. Toinen oli matala, toinen korkeampi.
Krag käytti hyväkseen tilaisuutta ja painoi lasiovea nähdäkseen oliko se lukossa. Ovi oli lukossa. Salapoliisi nyökäytti päätänsä tyytyväisenä.
— Silloin me ehdimme joka tapauksessa päästä pois, sanoi hän, sillä käytävän ovi on auki.
Samassa sähkötuli syttyi sisällä. Krag ja Rosenkrantz väistyivät nopeasti lasioven edestä, jotta heidän kasvojansa ei näkyisi. Jokin olento ilmestyi konttorin ja etuhuoneen välille.
Mutta toinen olento näkyi hänen takanaan.
Luutnantti Rosenkrantz oli melkein ilmaista itsensä, niin suuresti hän hämmästyi nähdessään kuka se oli. Se oli Louise neiti harmaassa turkkiviitassaan; taaja musta harso peitti hatun ja pään yläosan.
Ulkona etuhuoneessa liikkui vielä joku olento, ja insinööri kuului huutavan:
— Voit jäädä sinne, Hans Kristian. Minun täytyy mahdollisesti lähettää hakemaan joku insinööri, silloin sinäkin olet kiltti ja lähdet.
Krag ei voinut päättää, kumpi Kristian se oli, vanhako vai nuori. Mutta se oli joka tapauksessa Jernegaardin miehiä. Varmaankin Louise neiti oli tullut hevosella.
Näytti siltä, kuin näillä molemmilla, insinööri Stenerillä ja Louise neidillä, olisi ollut tärkeitä asioita päätettävänä. He puhuivat hiljaisella äänellä, luultavasti siksi, että Hans Kristian ei kuulisi heidän keskustelujaan. Senvuoksi Krag ei myöskään voinut kuulla mitä he puhelivat, huolimatta siitä, että seisoi lähellä lasiovea. Luutnantti Rosenkrantz oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Hän seisoi sanatonna ja katseli nuorta naista, joka istui hieman kalpeana ja nähtävästi hyvin väsyneenä.
Sitten kului aikaa puoli tuntia tai vähän enemmän, ja sillaikaa tapahtui seuraavaa: Insinööri Stener avasi erään seinävierellä seisovan kaapin oven, otti sieltä kirjan, kimpun arkkitehdinpiirustuksia ja muutamia muita papereja. Nämä hän levitti pöydälle Louise neidin eteen ja koetti hänelle selittää jotakin. Jonkun kerran Louise neiti katsoi häneen, ja hänen katseessaan oli silloin lämmin ilme, jota ei voinut väärinkäsittää.
Eräs seikka ilahdutti Kragia tämän tapahtuman aikana, nimittäin se, että uloimmassa huoneessa kuuntelijat eivät saattaneet nähdä eivätkä kuulla mitään koko asiasta. Mutta muutoin hän ei saattanut olla tuntematta aseman kiusallisuutta: tuossa istui kaksi ihmistä aavistamatta, että heitä urkittiin kahdelta taholta.
Vihdoin keskustelut näyttivät loppuneen, ja insinööri ja Louise antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisivat tulleet yksimielisiksi. Insinööri lukitsi senjälkeen paperit kaappiin ja pisti avaimet taskuunsa. Sitten Krag kuuli hänen huutavan viereiseen huoneeseen:
— Niin, kiitos, Hans Kristian, nyt me olemme valmiit. Minä en tarvinnut ketään insinööriä. Kaikki on selvitetty. Eikö totta, Louise, sinähän ymmärrät kaikki. Louise neiti nyökäytti päätään ja hymyili. Nämä sanat Krag ja luutnantti Rosenkrantz kuulivat aivan selvästi. Rosenkrantz tunsi pienen piston, mutta pysyi levollisena.
Sitten insinööri sammutti valon ja läksi konttorista. Hänen äänensä kuului käytävästä, kun hän seisoi odottaen hissiä. Sitten hissi ratisi jälleen alas, ja suureen rakennukseen tuli taas täysi hiljaisuus.
— Menemmekö? kysyi Rosenkrantz. Hänen äänessään oli jotakin ihmeellistä.
— Emme, vastasi Krag, nyt varmaankin tapahtuu se, mitä varten olemme tänne tulleet.
Hetkisen kuluttua valo jälleen alkoi tanssia edestakaisin ulompana, salalyhdyn lepattava valo. Valo tuli lähemmäksi, mutta se liukui pitkin lattiaa, jotta ei kuvastuisi ikkunoihin. Ihmisiä ei ollut kahta, vaan ainoastaan yksi, mies — ja kun hän tuli konttoriin, saattoi Asbjörn Krag nähdä kuka se oli. Krag tiesi edeltäkäsin kuka hänen edessään oli, Rosenkrantz ei sitä tiennyt. Mutta nyt hänkin sai samalla kertaa tietää kuka kameleontti oli.
— Agronomi, kuiskasi hän, agronomi, tuo kelpo mies, Bringe, — kuka olisi sellaista luullut?
Asbjörn Krag tarttui hänen käsivarteensa varoittaakseen häntä olemaan hiljempaa.
Mutta luutnantti Rosenkrantzin oli vaikea hillitä itseään.
— Nyt sen näette, minä olin oikeassa, hän on tavallinen murtovaras.
— Niin, mutta te ette näe mitä hän tahtoo varastaa, vastasi Krag, hän menee ohi rautakaapin, jossa varmaan on tuhansia. Ja hän menee suoraan mahonkikaapille, jossa on ainoastaan karttoja ja papereja.
— Hän tahtoo varastaa Louise neidin paperit.
— Niin tahi insinööri Stenerin.
— Mutta sehän meidän on estettävä. Kas, nyt hän murtaa oven, tuo heittiö.
— Annetaan hänen vain tehdä mitä hän tahtoo, vastasi Krag, hän ei voi missään tapauksessa päästä meitä pakoon. Ensiksikään hän ei tiedä, että kukaan on häntä vaanimassa, toiseksi hän unohtaa köysiportaat.
— Köysiportaat?
— Joita ei enää ole olemassa. Ilman niitä hän ei pääse muurin yli.
— Mutta apuri.
— Ennenkuin apuri ehtii, olemme saaneet hänet käsiimme. Ja toisekseen, minäkin tahdon nähdä paperit.
— Te.
— Niin, luonnollisesti. Ja minä en tahdo niitä varastaa.
— Nyt minä ymmärrän. Häneltä voitte aina saada paperit, mutta kaapista saaminen on epävarmempaa.
— Aivan oikein. Kas, nyt hän on saanut ne esille. Ja miten kiihkeästi hän puristaa ne kokoon. Nyt ne ovat hänen taskussaan.
— Kas, nyt hän menee.
— Ei, hän katsoo kelloa. Nyt hän odottaa.
Sisällä oleva mies jäi todellakin seisomaan ja odottamaan. Useita minuutteja kului. Krag mutisi:
— Mitä helkkaria hän nyt odottaa.
Mutta juuri silloin mies läksi liikkeelle. Nyt hänen aikansa näytti tulleen.
Ja samalla Krag sai arvoituksen ratkaisun. Äkillinen kilahtava soitto kuului ulkoa. Tehtaan suuri kello soitti päivän alkua. Krag näpähytti sormiaan.
— Hitto vieköön, sanoi hän, työmiehet tulevat. Hän tahtoo hävitä työmiesparveen. Hän ei tarvitse köysiportaita.