XXXVII LUKU.
Poissa.
Krag ja Rosenkrantz läksivät nopeasti konttorista ja riensivät käytävän läpi eteiseen. He kuulivat pakenijan askelet portaissa; hän kulki hitaasti ja hillitysti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään kiirettä. Ja samalla sekaantui tehtaankoneiden jymyyn ja kellon viimeiseen sammuvaan kaikuun pihamaalta kuuluva askelten töminä, kun kaikki työmiehet kiiruhtivat päivätyöhönsä.
Tällä kertaa ystävyksillä oli hyvä onni. Juuri kun he aikoivat seurata pakenevaa pitkin portaita, tuli hissi ratisten ylös. Eräs konttorihenkilö saapui. Hän tuijotti ällistyneenä molempiin miehiin ja tuntiessaan toisen hän nosti lakkiaan. Mutta Krag ei välittänyt hänestä vähääkään. Hän veti luutnantti Rosenkrantzin mukaansa hissiin ja laskeutui alas hänen kanssaan. Saavuttuaan pihamaalle he näkivät pakenevan miehen levollisena häviävän portista juuri sisälle tulevan työväen joukkoon. Hän kulki edelleen aivan levollisena, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiotansa. Mutta nyt Krag ja Rosenkrantz seurasivat aivan hänen kintereillään — ja heillekin oli nyt eduksi, että he saattoivat kätkeytyä työväen joukkoon, joka kopisevissa kengissään liukui suuren, jyrisevän hirviön holveihin.
Kameleontti kiiruhti kulkuaan — tällä kertaa hän ei ollenkaan hiipinyt vainioiden yli. Krag ja Rosenkrantz seurasivat häntä jonkun matkan päässä ja olivat innokkaasti keskustelevinaan.
— Minä näin hänen kasvonsa tuokion ajan, sanoi Krag. — Hän on naamioinut itsensä. Hänellä on musta piikkiparta ja sitäpaitsi hän on mustannut kulmakarvansa.
— Onko hän sitten todellakin agronomi Bringe?
— Se hän on.
— Minulle pysyy täydellisenä arvoituksena, mitä hyötyä hänelle on tästä ilveilystä.
— Se on hänelle elämänkysymys, vastasi Asbjörn Krag.
— Tavallinen agronomi, ylen kummallista.
— Niin, jospa hän olisi tavallinen agronomi. Mutta hän ei olekaan.
— Kuka hän sitten on?
— Hän on kameleontti, vastasi Krag, siinä kaikki mitä hänestä tällä hetkellä tiedän.
— Ja hänen tähtensä te olette istunut sähkölennätinasemalla monet tunnit?
— Niin, hänen tähtensä. Hän on saanut sähkösanomia.
— Jotka te olette lukenut?
Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.
Kameleontti kääntyi syrjätielle ja suuntasi kulkunsa suoraan Jernegaardia kohti. Tiellä ei nyt ollut ketään ihmisiä, niin että vaanijoiden täytyi olla varovaisia. Mutta kulkija ei katsonut taakseen ainoatakaan kertaa, ja sitäpaitsi Krag oli oikea mestari kulkemaan maantietä ja juttelemaan ikäänkuin olisi aivan sattumalta liikkeellä. Hän pysähtyi silloin tällöin viittaillen yli vainioiden ikäänkuin selittäen luutnantille jotakin syvämietteistä maanviljelystieteellistä kysymystä, ja luutnantti nyökäytti päätään kiitollisena tiedonannoista.
Saavuttuaan metsästä pappilan kohdalle he säpsähtivät aivan vaistomaisesti, sillä kaikissa pappilan ensimäisen kerroksen ikkunoissa oli tuli.
— Kello kuusi aamulla, mutisi Krag. — Jotakin täytyy olla tekeillä.
Olipa hyvä, että tulitte mukaan. Nyt meidän täytyy mennä kahtaanne.
Minä seuraan kameleonttia. Ja te menette papin luo.
— Mutta millä tekosyyllä?
— Voitte sanoa olleenne aamukävelyllä. Huomasitte pappilan kovin valaistuksi ja arvelitte jotakin olevan tekeillä, jonkun olevan sairaana esimerkiksi. Se kuuluu hyvin luonnolliselta.
Luutnantti Rosenkrantz ei pitänyt tehtävästä, mutta hän tahtoi kernaasti näytellä osansa loppuun, ja pappilan tiellä hän erkani Kragista. Salapoliisi seurasi kameleonttia, joka äkkiä joudutti askeleitaan päästäkseen nopeasti pappilan ohi, ja Rosenkrantz kulki puutarhan läpi valoa kohti.
Lähestyessään taloa Rosenkrantz kuuli sieltä ääniä ja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että jotakin erinomaista oli tekeillä.
Hän tuli papin työhuoneeseen. Ovi oli auki. Siellä ei ollut ketään, mutta toisen huoneen ovi oli selkoselällään ja hän kuuli sisältä useita kiihtyneitä ääniä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli.
Hän kuuli papin äänen. Vähän ajan kuluttua kuului insinööri Stenerin ääni. Hän säpsähti, mutta hämmästyi perinpohjin kuullessaan myöskin Louise neidin äänen. Hän aikoi juuri vetäytyä takaisin, mutta samassa insinööri Stener tuli huoneeseen. Hän jäi seisomaan ällistyneenä kynnykselle nähdessään kilpakosijansa, luutnantti Rosenkrantzin.
— Tekö täällä? kysyi hän.
Rosenkrantz kertoi hieman nolona juttunsa aamukävelystä ja sairaus-arvelustaan.
— Ei, rakas ystävä, sanoi pappi ilmeisesti pakoittautuen hymyilemään, — täällä me kaikki olemme terveinä. Mutta jotakin ikävää on tapahtunut.
— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.
— Jotakin hyvin ikävää, toisti pastori. Samassa Louise neiti tuli huoneeseen. Hänen silmissään oli omituinen loiste. Hän oli selvästi kiihdyksissä.
— Paroni Rosenkrantz aamukävelyllä, sanoi hän hymyillen, mutta hänen äänessään oli ivaa. — Ensi kerran nyt kuulen puhuttavan sellaisesta — ettehän vain liene iltakävelyllä? Eikös aamulehtiä Pariisin klubissa lueta tähän aikaan.
Rosenkrantz kumarsi.
— Kuten haluatte, neiti, sanoi hän. — Totta on, etten ole ollut vuoteessa.
Pappi katsoi ymmärtämättä toisesta toiseen. Louise neiti osoitti puhelinta ja sanoi kääntyen insinööriin:
— Telefonoikaa, se on varminta.
Insinööri läheni empien konetta.
Louise neiti ymmärsi hänet. Hän nauroi hermostuneesti.
— Oletteko mieletön, insinööri, sanoi hän. — Paroni on meidän perheemme uskollinen ystävä. Saatamme häneen huoleti luottaa. Hän on sitäpaitsi vaitelias, sillä hän on aatelismies.
— Kenties voisin auttaa, mutisi Rosenkrantz.
— Tuskin, vastasi Louise neiti, te ette ymmärrä tästä mitään.
— Mistä minä en ymmärrä?
Louise neiti näytti taistelevan itkua vastaan.
— Niin, kun minä nyt sanon teille, että kaikki on poissa, kaikki, niin ette kuitenkaan ymmärrä, mitä minä tarkoitan.
— Mikä on poissa? kysyi Rosenkrantz.
— Paperit, vastasi Louise neiti, kaikki paperit.