XXXVIII LUKU.
Puhelin.
Luutnantti Rosenkrantz oli todellakin tällä hetkellä pahassa pulassa. Hän ei tiennyt mistä papereista oli kysymys eikä myöskään miten paljon uskaltaisi ilmaista tänä yönä näkemiään.
Louise neiti seisoi pastorin kirjoituspöydän ääressä hypistellen hämillään siinä olevia sanomalehtiä.
— Minä voin ymmärtää, että jotakin ikävää on tapahtunut, ja minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin olla avuksi.
Toiset vaihtoivat katseita. Louise neiti nyökäytti myöntyväisesti päätään, ikäänkuin olisi lukenut pastorin silmistä sanattoman kysymyksen.
Sitten pastori alkoi puhua.
— Niin, rakas luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän, tietysti otamme tarjouksenne ilolla vastaan. Me olemme jo monta päivää epäilleet, että salaperäiset viholliset ovat meitä ympäröineet, ja tällä aamuhetkellä on epäluulosta tullut täysi varmuus. Pappilaan on yöllä tehty murtovarkaus.
— Ja sitten on varastettu joitakin papereita? kysyi Rosenkrantz.
— Niin, tahi paremmin sanoen, erittäin tärkeä asiapaperi, testamentti on varastettu.
— Kenen testamentti?
Pappi aikoi vastata, mutta insinöörin silmäys pidätti hänet. Hän epäröi ja sanoi viivytellen:
— Suokaa anteeksi, jos otan puheeksi toisen asian, ennenkuin jatkamme.
Voiko teidän ystäväänne luottaa?
Rosenkrantz säpsähti hämmästyneenä. Hän oli melkein mainitsemaisillaan
Asbjörn Kragin nimen, mutta sai itsensä hillityksi.
— Tunnen hänet varsin hyvin, me olemme koulutoverit. Ja jos voitte luottaa minuun, voitte luottaa häneenkin.
Louise neiti katsoi silmänräpäyksen häneen.
— Jatkakaa, pastori Winge, sanoi hän.
— No, hyvä, sanoi pastori, nähtävästi keventynein mielin. — Hävinnyt on, kuten sanoin, testamentti. Sen on nähtävästi varastanut sama vihollinen, joka on täällä hiipinyt viime öinä. Olen nähnyt hänen jälkiään lumessa aamuisin, mutta enhän voinut ajatella sitä mahdollisuutta että tarkoitus oli tämä. Teille tapahtuu luultavasti suuri yllätys, kun kuulette, että tämä testamentti riistää kenraalilta omistusoikeuden Jernegaardiin.
Luutnantti säpsähti.
— Kokonaanko? kysyi hän.
— Kokonaan.
— Mutta silloinhan kenraali ei enää ole rikas mies.
— Mitä siihen tulee, ei hän silti ole puilla paljailla.
Louise neidin silmiin tuli ihmeellinen välke.
— Entä jos hän nyt on tullut aivan köyhäksi? kysyi hän.
Luutnantti kohautti olkapäitään.
— Koska olette alkanut epäillä minua, Louise neiti, sanoi hän, niin en ihmettele, että olette voinut minusta ajatella sellaistakin kuin nyt.
— Mitä tarkoitatte?
Luutnantti Rosenkrantz loi insinööri Steneriin nopean silmäyksen, sitten hän katsoi Louise neitiä syvälle silmiin.
— En mitään, Louise neiti, vastasi hän, minullahan ei ole valitsemisen varaa. Ja te olette varmasti jo valinnut.
Liikutettuna hänen äänensä surumielisestä soinnusta Louise neiti meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.
— Me jäämme aina ystäviksi, sanoi hän. — Mutta emmeköhän kiiruhda hieman, pastori Winge.
— Niin, sanoi pastori ja kääntyen Rosenkrantziin jatkoi selitystänsä:
— Tämä testamentti tosin riistää kenraalilta omistusoikeuden Jemegaardiin, mutta samalla se tekee Louise neidin, joka seisoo tuossa, kartanon perijäksi. Hän tulee täysi-ikäiseksi kuukauden kuluttua, ja samasta hetkestä tila siirtyy hänelle. Minä en tiedä minkä arvoinen se on, mutta sen kai insinööri Stener tietää.
— Puolentoista miljoonan, vastasi insinööri.
Louise neiti nauroi.
— Siitä näette, luutnantti Rosenkrantz, minusta tulee hyvin rikas tyttö.
Luutnantti taivutti päätään, kuten hän aina teki toisen ollessa ivallinen.
— Se on ihmeellinen testamentti, mutisi hän. — Kuka sen on tehnyt?
— Stig Jerne, kenraalin veli.
Entä jos hän ei ollutkaan kuollut! Tämä huima ajatus lensi paronin aivojen läpi.
— Mutta hänhän kuoli kymmenen vuotta sitten.
— Niin, täsmälleen kymmenen vuotta sitten. — Hän jätti jälkeensä suljetun kirjeen, joka oli avattava vasta kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja jonka olemassaolon minä mitä ankarimmin olin velvoitettu pitämään salassa. Kaksi päivää sitten aika meni umpeen, minä avasin kirjeen ja löysin testamentin.
— Ja nyt se on varastettu?
— Niin, nyt se on varastettu.
Pappi viittasi ikkunaan, jonka pielet olivat rikotut.
— Varas on tullut tuosta, sanoi hän.
— Mutta kenelle on saattanut olla hyötyä tämän asiapaperin omistamisesta? kysyi Rosenkrantz kummastuneena.
— Ei kenellekään muulle kuin kenraalille, vastasi pappi, joten siis ymmärrätte, että hänestä ei voi olla puhetta. Louise neitihän on joka tapauksessa hänen ainoa laillinen perillisensä.
— Mutta nyt insinööri Stener väittää, jatkoi pastori, että kuitenkin on ihmisiä, jotka haluavat omistaa tämän testamentin.
— Ei omistaa, oikaisi insinööri nopeasti. — Minä sanoin nimenomaan, että on ihmisiä, joille saattaa olla hyötyä sen tuhoamisesta.
— Siinä tapauksessa, sanoi Rosenkrantz, se varmaankin on jo tapahtunut. Paperin voi helposti tuhota. Mutta minä en voi edelleenkään ymmärtää, että mitään erinomaista vahinkoa olisi tapahtunut. Louise neidillä tuskin on mitään halua ottaa kartanoa kenraalilta.
— Te suvaitsette laskea leikkiä, vastasi insinööri kylmästi. — Luonnollisesti ei voi olla puhetta mistään sellaisesta. Mutta on olemassa toisia asianhaaroja, joita te ette tunne.
— Hyvä. Sitten minä en virka niistä sen enempää. Mutta joka tapauksessa teen kaikkeni varkaan selvillesaamiseksi.
Insinööri tarttui puhelimeen.
— Luulen kuitenkin, että on paras ilmoittaa asia nimismiehelle, sanoi hän. — Sellaisen pitää tapahtua laillisten muotojen mukaan.
— Aivan oikein, vastasi Rosenkrantz, minä olen aina kuullut, että te olette täsmällinen mies.
Mutta juuri kun insinööri aikoi painaa nappulaa, soitettiin hänelle.
Puhelin tärisi hänen sormiensa välissä pahaenteisesti suristen.
Hän tarttui torveen.
— Halloo.
Heti sen jälkeen:
— Niin, insinööri Stener.
Heti sen jälkeen:
— Niin, mitä tahdotte?
Puhelimessa kuului äänten heikko suhina.
Ja insinööri sai varmaankin tärkeitä tietoja, sillä hän tuli äkkiä ihmeellisen kalpeaksi.