XXXIX LUKU.
Salkkumies.
Äkkiä insinööri kuului sanovan puhelimeen:
— Kertokaa se uudelleen.
Jälleen kuului heikko surina, ja insinöörin kasvot tulivat vielä vakavammiksi.
Sitten hän lopetti keskustelun sanomalla:
— Sulkekaa portit. Älkää päästäkö ketään tehtaasta. Minä tulen heti.
Hän läksi puhelimen luota suurella kiireellä ja tarttui hattuunsa.
— Mitä on tekeillä? kysyi Louise neiti huolestuneena. — Ei varmaankaan ole tapahtunut mitään kauheata, te tulitte niin kalpeaksi, insinööri Stener.
— Kuka telefonoi? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Soitettiinko tehtaalta?
— Soitettiin.
— Onko varas ollut sielläkin?
Insinööri pysähtyi äkkiä?
— On, sanoi hän. — Miten saatoitte sen tietää?
— Koska tiedän sen, vastasi luutnantti.
Insinööri Stener laski hitaasti hattunsa kirjoituspöydälle. Hän meni
Rosenkrantzin luokse ja katsoi häntä silmiin.
— Silloin te tiedätte tästä enemmän kuin minä itse.
— Minä tiedän enemmän kuin te.
Tuli usean sekunnin hiljaisuus. Kaikki olivat ällistyneinä.
— Nyt teidän täytyy selittää asia, luutnantti Rosenkrantz, pyysi
Louise neiti.
Kääntyen insinööriin hän kysyi:
— Mitä on varastettu?
— Mahonkikaappiin on murtauduttu, vastasi insinööri. — Paperit ovat poissa.
— Suunnitelmat!
— Niin. Nyt testamentti on poissa ja suunnitelmat ovat poissa. Vihollisemme on tehnyt työnsä perinpohjin. Jospa olisin aavistanut hänen olemassaolonsa.
Insinööri Stener puristi kätensä nyrkkiin uhkaavasti.
— Onko todellakin tärkeää, että nämä paperit saadaan takaisin? kysyi luutnantti.
— Hyvin tärkeää?
Insinööri vei hänet ikkunan luo ja nosti kaihtimet ylös. Kaukaa häämöitti suuri tehdas satoine valaistuine ikkunoineen.
— Näettekö tuota laitosta, sanoi insinööri. — Siinä on nyt työssä kaksisataa ihmistä, mutta sillä on mitä suurimmat tulevaisuudenmahdollisuudet. Jos kaikki käy hyvin, saattaa se kolmen vuoden kuluttua antaa työtä tuhannelle ihmiselle. Se on suuriarvoinen ei ainoastaan tälle paikkakunnalle, vaan myöskin koko maalle. Tähän asti tämä yritys on meille maksanut neljä miljoonaa, me olemme valmiit uhraamaan vielä neljä, ja kun nämä miljoonat ovat lopussa, niin uusia on käytettävinämme.
Insinöörin ääni kohosi, se tuli lämpimäksi ja innostuneeksi. Kukaan ei uskaltanut häntä häiritä, sillä he kaikki ymmärsivät, että sydän sykki hänen sanoissaan.
— Ja kuitenkin on ihmisiä, jatkoi insinööri, jotka väittävät, että sillä ei ole mitään siveellistä arvoa, että tällaisessa tehtaassa ei ole mitään runoutta. Minulle tämä yritys ja se tulevaisuus ovat yhtä ainoaa runoa, jota minä kirjoittamistani kirjoitan. Kaikki ajatukseni ovat näet siinä päivisin, minä näen siitä unta nukkuessani. Ne ovat numeroita ja laskelmia ja jälleen laskelmia, mutta näistä numeroista kasvaa ihmeellinen maailma, koneet jyrisevät, me taltutamme luonnonvoimat, monet ihmiset ovat tulleet tänne taipumuksineen ja voimineen, me lastaamme laivat tuotteillamme. Katsokaa tuota satasilmäistä elävää olentoa, se ei nuku koskaan, se on nykyajan ihme, rakkaat ystävät. Mutta se on vielä lapsi. Se kuitenkin kasvaa ja tulee suureksi ja mahtavaksi, ja sen siunaus ulottuu kauaksi. Nyt te kaikki ymmärrätte, mitä minä tunnen tällä hetkellä tietäessäni, että kaikki tämä on vaarassa hävitä.
— Kuka sen hävittää? kysyi Rosenkrantz.
— Meidän salaperäinen vihollisemme. Se mies, joka on varastanut paperit, ja ne jotka ovat liitossa hänen kanssaan. Yksi mies ei mitenkään kykene tällaiseen yksin.
— Silloin paperit on hankittava takaisin.
— Mihin hintaan hyvänsä, sanoi insinööri Stener. — Meillä täytyy olla paperit tänään.
Mutta heidän puhellessaan ikkunan ääressä ja tuijottaessaan ulos ei kukaan heistä ollut kiinnittänyt huomiotansa nuoreen mieheen, joka oli tullut huoneeseen.
Mieheen, joka hymyili ja jolla oli musta salkku kainalossa.
— Minulla on paperit.
Kaikki neljä kääntyivät nopeasti ympäri. Louise päästi hämmästyksen huudahduksen. Luutnantti Rosenkrantz meni äsken tulleen luokse, joka oli Asbjörn Krag.
— Kandidaatti Storm! huudahti Louise.
Mutta insinööri Stener oli jo hänen luonaan ja tarttui hänen käsivarteensa.
— Mitä te sanotte? huusi hän. — Onko teillä paperit?
Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.
— On, enkö sanonut sitä kyllin selvästi. Minulla on paperit
— Mutta sehän on aivan käsittämätöntä.
Insinööri ojensi kätensä tarttuakseen salkkuun. Mutta Asbjörn Krag teki torjuvan liikkeen.
— Ottakaa asia levollisesti, sanoi hän. — Minä olen väsynyt, tahdon kernaasti hieman istahtaa.
Pastori tarjosi hänelle nojatuolin, Asbjörn Krag istuutui siihen. Ei näyttänyt siltä, kuin hänellä olisi ollut kiirettä. Hän hymyili pahankurisesti, laski laukun polvilleen ja sanoi luutnantille:
— Nyt sen näette, Rosenkrantz, että jotakin oli sittenkin pappilassa tekeillä.
Mutta insinööriin oli "kandidaatin" antama tieto vaikuttanut niin järkyttävästi, että hän ainoastaan mutisi:
— Se ei ole mahdollista. Ei mahdollista. Ne eivät voi olla oikeat paperit.
— Ovat kyllä, vastasi Krag laskien kätensä salkulle. — Tässä salkussa on eräs testamentti, jonka tilanomistaja Stig Jerne on tehnyt neiti Louise Jernen hyväksi.
— Aivan oikein.
— Ja lisäksi on siinä muutamia suurenmoisen tehdaslaitoksen suunnitelmia, viisi piirustusta ja seitsemän tiheäänkirjoitettua konseptilehteä.
— Mutta mistä ihmeestä olette ne saanut?
— Minä olen ne varastanut, vastasi Krag silmäänsä räpäyttämättä.
— Varastanut!
Kaikki paitsi Rosenkrantz joutuivat suunniltaan hämmästyksestä ja katsoivat ällistyneinä salapoliisiin.
— Keneltä? kysyivät he ikäänkuin yhdestä suusta.
— Luonnollisesti varkaalta, sanoi Krag nauraen.
— Varkaalta, mutta kuka sitten varas on?
— Luutnantti Rosenkrantz ja minä, vastasi Asbjörn Krag, joita te saatte kiittää siitä, että asia on saanut tämän käänteen, olemme hänelle antaneet omituisen nimen; me nimitämme häntä kameleontiksi. Ja te kaikki, hyvät naiset ja herrat, tunnette hänet.
— Missä hän nyt on?
Krag katsoi kelloaan.
— Tunnin kuluttua me matkustamme samassa junassa.
Hän avasi salkun.