III.
ITÄVALTALAISET.
Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua, vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli hiukan koomillinen.
"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.
Eräs poika toi kärryillä bassoviulua.
Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun salapoliisikonttoriin.
Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä, jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.
"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista, miten raskas se on."
Niin pian kuin viulua liikutettiin, kolisi sen sisällä jokin raskas esine.
Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.
Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä lähti vääriä ja teräviä säveliä.
Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren pohjasta.
Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.
Heidän täytyi sahata pari minuuttia, ennenkuin saivat kannen irti.
Soittokoneen sisällys oli sangen hämmästyttävä.
Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne, jotta viulu pikemmin uppoaisi.
Sitten he saivat käsiinsä muutamia neliskulmaisia puupalasia.
Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin seinästä sahatuilta.
Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.
Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat toisiinsa.
Ensin puhkesi aina iloinen Harald Brede leveään nauruun.
Sen perästä alkoi Asbjörn Krag nauraa. Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.
"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä jotakin."
"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede. "Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."
Asbjörn Krag yritti vastata, kun äkillinen naputus ovelle keskeytti hänet.
Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja halusi puhutella Asbjörn Kragia.
"Nimi?" kysyi Krag.
"Hän sanoi nimensä olevan Salvesen ja olevansa Hotelli Europan ovenvartija."
"Vai niin. Anna hänen tulla sisään."
"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."
"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."
Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.
"No", kysyi Asbjörn Krag, "mikä tuo teidät tänään tänne?"
Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.
Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun, ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.
"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti hän.
"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan rikkoa?"
"Kyllä… mutta tämä viulu… Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta…"
"Todellako!"
Molemmat salapoliisit tulivat äkkiä erittäin kohteliaiksi.
"Olkaa hyvä ja istuutukaa…"
"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"
"En, mutta se on tavallaan yhteydessä minun asiani kanssa."
"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun aikaisemmin? Milloin?"
"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on siis kolme päivää."
"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.
"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on ollut vedessä!"
"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana. Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen useampia kertoja? Milloin muulloin?"
"Maanantaina, kun itävaltalaiset tulivat."
"Itävaltalaiset?" huudahtivat Krag ja Brede yht'aikaa.
"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita myöskin tämä viulu mukanaan."
"Mitä muita soittokoneita heillä oli?"
"Toinen bassoviulu."
Harald Brede naurahti.
"Ynnä torvi ja pieni rumpu."
Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois suunniltaan.
"Niin — se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut, että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on hullu."
"Silloin ei hän voi olla meille mielenkiintoinen."
"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."
"Soittoa?"
"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa sitten soolon bassoviululla."
"Eivätkö he koskaan soita yht'aikaa?"
"Eivät, sitä en tiedä heidän tehneen. Mutta mitä kummaa tuo on?"
Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat viulun sisästä löytäneet.
Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia ilmeisellä mielenkiinnolla.
"Tunnetteko kenties myöskin ne?" kysyi Asbjörn Krag.
"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja katsokaahan tänne" — sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta — "voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en siitä sen enempää viisastu."
"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä asia juurta jaksaen."