IX.
AUDIENSSI.
Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.
"Kyllä", vastasi Krag, "se olin minä."
"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."
Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen ja vastasi siis:
"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse. Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."
"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen kättään.
"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun yksityisasioihini."
"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."
"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut Kristianiassa?"
"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on kaupungissa."
"Niinkö!"
Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä levottomaksi.
"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen, joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."
"Nuori nainen, sanotte?"
"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."
"Sitä en voi muistaa. Kuinka hän oli puettu?"
"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla varustettu hattu päässä."
Prinssin kasvot vavahtivat.
Sitten hän kysyi:
"Seisoiko tuo sama nainen hotelli Europan ikkunassa?"
"Kyllä."
"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta. Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"
Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.
Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti. Kun Krag oli lopettanut, sanoi prinssi:
"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse, että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia, erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin mitä matkoihini ja retkiini tulee."
"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua erääseen toimenpiteeseen."
"Ja se on?"
"Suunniteltu retki Krokklevenille täytyy peruuttaa."
"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"
"On."
Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen rakastettavasti olkapäälle.
"Kiitos teille", sanoi hän.
Asbjörn Krag katsahti kummastuneena häneen.
"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen.
"Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."
Asbjörn Krag kumarsi.
"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."
"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."
"Luonnollisesti en."
"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä otsaltaan.
Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään, sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä sydämellä kuin oli sinne tullut.
Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta. Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja rakastettavuutta.
"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä, ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."
Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.
Asbjörn Krag istui koko yön valveilla ja vahti hotellia.
Jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän jalkeilla.
Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää, että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.
Silloin Asbjörn Krag hymyili. Sillä hän luuli nyt, että peli oli voitettu.
Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän varmaankaan olisi hymyillyt.