VIII.
PRINSSIN VAUNUT.
Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.
"Miten tiedät, että hän on Leo Carsten?" kysyi hän kiivaasti.
"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista silmistä…"
"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella puolella."
"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi… Luuletko, että hän huomasi jotakin?"
"Sitä en luule. Hän näytti ainakin aivan välinpitämättömältä."
"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."
Myös molemmat salapoliisit lähtivät nyt ruokasalista. Harald Brede mutisi:
"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin voinut uskoa…"
Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen päin ja sanoi:
"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista olisi tullut anarkisti."
Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle, jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon 22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.
"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.
"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui, kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."
"Eivätkö he sanoneet, milloin he tulisivat takaisin?"
"Ei, siitä he eivät virkkaneet mitään."
Salapoliisit riensivät ulos kadulle.
"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"
"Siinä tapauksessa ovat linnut kyllä lentäneet tiehensä."
He kävelivät pitkin katua.
"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.
Asbjörn Krag katsoi ylös.
Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin, joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja tirkistivät kadulle.
"Mitähän ihmettä he katsovat?" ihmetteli Harald Brede.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja vaunuissa istui — prinssi.
Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko kädessään valmiina alas heitettäväksi.
Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei tämä ajaisi tätä tietä.
Kuski käsittikin heti varoituksen ja seisautti hevoset.
Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.
Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.
Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden, huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.
"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä oleva nainen sinuun heitti?"
"Huomasin kyllä. Olen selvästi joutunut prinssin epäsuosioon."
"Mutta eihän hän tiedä, kuka sinä olet."
"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka minä olen."
"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä olet pelastanut prinssin hengen."
"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää, mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle… Mutta menkäämme nyt takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."
Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin. Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota. Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin. Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä. Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.
Useimmat sähkösanomat olivat Münchenin poliisilaitokselta.
Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.
Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli
Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:
"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä vaikeammaksi."
Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.
"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat, pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata hänen turvallisuudestaan… No, katsohan vain, siellä on jo uusi sähkösanoma…"
Päällikön pöydälle oli heitetty sähkösanoma.
Hän luki osoitteen ja ojensi sen sitten Asbjörn Kragille.
"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut ulkomailta."
Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.
Se kuului:
"Välttäkää joka tapauksessa Rosa Brennerin vangitsemista."
"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."
Samassa silmänräpäyksessä soi telefoni.
Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli
Europan ovenvartija.
"Nyt tiedän, mihin itävaltalaiset ovat menneet", sanoi tuo kunnon mies.
"Se ilahduttaa minua. Missä he sitten ovat?"
"He ovat matkustaneet pois."
"Mitä! Mihin päin sitten?"
"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen — Krokklevenille. Olen saanut kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."
Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä ovenvartija oli puhunut.
"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa päästää näkyvistämme."
Päällikkö kalpeni ja tirkisteli häntä suurin, kauhistunein silmin.
"Mitä sanotte! Leo Carsten? Tuo kansainvälinen seikkailija?"
"Niin."
"Mutta hänethän vangittiin New-Yorkissa kaksi kuukautta sitten."
"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.
"Leo Carsten", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut rauhalliseen kaupunkiimme!"
"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä vastaan suunnatun murhayrityksen takana."
"Mutta Rosa?"
"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä, kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta —"
"Mutta?" Päällikkö katsoi uteliaana salapoliisiin.
"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi
Asbjörn Krag.