VII.
HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.
Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä molempia salapoliiseja.
Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.
"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi
Asbjörn Krag virkaveljelleen.
Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.
"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."
Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.
Mutta tuo vahtimestari oli vain yksi Asbjörn Kragin avustajia.
Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.
Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron, jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen pullo mukanaan.
Asbjörn Krag koputti.
"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.
"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual, madeiraa.
Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä viinilajia ja vastasi:
"Kyllä, olen kuullut osan keskustelusta."
"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.
"He puhuvat prinssistä…"
Eräs vieras kulki ohitse. —
"Tätä viiniä voin todellakin suositella."
"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"
"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi: 'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain korkean asemansa vuoksi'."
Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen, viinikauppias.
"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä", mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."
"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.
"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi. Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."
"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan silmällä itävaltalaisia."
Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli. Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.
Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.
"Mistä itävaltalaiset puhuivat?"
"Prinssistä."
"He myöskin?"
"Niin ja he puhuivat hyvin epäkunnioittavasti."
"Mitä he sanoivat?"
"He sanoivat, että he nyt Jumalan kiitos saavat aiheen musertaa hänet."
"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."
"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."
"Hyi toki", virkkoi Harald Brede, "tarttukaamme heti heidän tukkaansa."
"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari, "he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."
"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa. Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"
"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
"Ohoh — tuhat tulimmaista, mitä se tahtoo sanoa?"
Harald Brede tuli aivan kalpeaksi.
"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko vielä jotakin?"
"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."
"Hm."
Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen.
"No edelleen… Puhuivatko he neiti Rosasta?"
"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi juosta tieheni."
"Mitä he sanoivat hänestä?"
"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."
"Mitä tilanomistaja siihen vastasi?"
"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana, että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'. Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."
"Hyvä on. Jatkakaa työtänne."
Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän salaperäistä keskusteluaan.
"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti virkatoveriinsa.
Asbjörn Krag ravisti päätään.
"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita heitä."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Pyytää audienssia."
"Minkä tähden?"
"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi
Asbjörn Krag.
Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.
"Sähkötätkö?" kysyi Harald Brede.
"Kyllä."
"Mihin?"
Asbjörn Krag ei vastannut.
Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten virkaveljelleen.
Brede luki:
"Salapoliisilaitos
München.
Mainitun naisen käytös on epäilyttävä. Onko hänet vangittava?
Pikavastaus.
Krag, salapoliisi."
Harald Brede nyökkäsi.
"Se on kenties varminta", sanoi hän.
Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi, ja sanoi:
"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän miehistämme ulkopuolella?"
"Kyllä, eräs siviilipukuinen salapoliisi istuu ovenvartijan huoneessa."
"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."
"Luonnollisesti en."
Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.
Itävaltalaiset puhelivat innokkaasti hiljaisella äänellä. Neiti Rosa ja hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.
"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag… "lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla… mitä he voivat sillä tarkoittaa?"
Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta. Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella… Asbjörn Krag tuli merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset — miltei kaikista viimeisinä — lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi, että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti hänen luokseen.
Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.
Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag kääntyi hänen puoleensa.
"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.
"Sihteeri… Kuka hän on?… Sinä et tarkoittane… Suuri Jumala, eihän se vain ole…"
"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten…"