VI.
NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.
Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen. Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.
Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli hänellä tavattoman leveälierinen hattu.
Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia "taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.
Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.
Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin, ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.
Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla. Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi, — mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.
"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.
Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.
Vahtimestari seurasi heitä.
Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina iltapäivällä.
Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.
Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.
Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen
Kristianiassa.
"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa. Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."
"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla varmaankin siitä tieto."
Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty prinssin matkan johdosta.
Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä maanantaina.
Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen, että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta vastaan.
Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa, itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa. Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään merkillistä.
Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.
He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.
Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.
"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen", ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.
Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen, sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli itse sisarensa luokse ja sanoi:
"Niistä hän varmaankin tulee iloiseksi."
Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin harvoja nähtävyyksiä.
Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua, ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti pientä hansikoitua kättään sen päällä.
Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.
Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä kansanjoukossa.
Asbjörn Kragin täytyi sisimmässään myöntää olevansa hyvin hermostunut.
Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa kaikkia.
Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa… No niin, niiden vuoksi ei hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä, jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin — kaikki siviilipukuisia poliiseja.
Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.
Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.
Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan auringossa.
Hän asettui aivan neidin viereen.
Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain, neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon lävitse.
Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.
Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.
Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit välkkyivät auringon valossa.
Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.
Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti:
"Neitiseni, älkää tunkeko sillä tavalla!"
Silloin viittasi neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla äänellä: "Vivat!"
Prinssi kääntyi ja huomasi hänet.
Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö hän pommia tahi revolverinlaukausta?
Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa
Brennerin teräslaukkua.
Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.
Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka, palasi hotelliin veljensä seurassa.
Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan käynnin johdosta.
Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta, ja hän oli erinomaisella tuulella.
Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista — molemmat salapoliisit.
"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald
Brede.
"Niin, jos hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.
"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"
"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he pitivät hänet alallaan… Mutta hän koetti tunkeutua esille."
"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä…
Pommiko, vai?"
Asbjörn Krag hymyili.
"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."
"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"
"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan hänen laukkuaan."
"Haha! Sattumalta!"
"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi hän kovasti laukkua."
"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa tapauksessa."
"Ei", väitti Asbjörn Krag.
Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.
"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"
"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."
Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.
Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Don Juan"-fantasiaa.