I.
BILJARDISSA.
Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen, jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.
Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse lystäävät.
Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään. Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.
Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin. Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.
Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä häneen vaikutusta.
Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä — se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.
Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä — herra nähköön! — kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.
Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.
"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi, laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia kuin mestari."
"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun…"
Courbier otti takin ylleen.
"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan", ranskalainen virkkoi.
"Se on ikävä kyllä mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli nousee."
Ranskalainen katsoi häntä pitkään.
"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän välinpitämättömästi.
"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä ilma."
"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja oikullinen."
"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."
"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.
"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."
"Sardinit", ranskalainen alkoi… mutta ei jatkanut ajatustaan.
Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan
Grönnelandin luo.
"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja…"
"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."
Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena seisomaan biljardin eteen.
"Ei se niin vallan varmaa ole", hän murahti itsekseen.
Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet housuntaskuissa.