XLI.

PARONI DE NOZIER'N HAUTA.

Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi järkensä takaisin.

"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa toisista, ovat sardiineja — niitä hyviä ranskalaisia sardiineja, jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan… Näettekö tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille maailmanhistoriallisen nimen — te ja mr Angus Watson. Minusta on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata — minun kotinani ovat suuret syvyydet… Mutta brislingiä monet vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään miettimällä, kuka oli hänen takanaan."

Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja kohtalokas lohikäärmeenkatse…

Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa. Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen merkillisessä kiertokulussa.

Silloin Bjelland astui hänen eteensä.

"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me emme tahdo tehdä teille mitään pahaa… Tohtori Fjeldin avulla olemme saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava… Brislinki on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla… Niin, emme tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme, että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita. Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka…"

Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin. Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat pedon heränneen hänessä henkiin…

Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat silmät. Hän oli Evy Westinghouse — amerikatar, joka oli pettänyt hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.

Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi amerikatarta kohti käsi koholla.

Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui nopeasti ja heittäytyi permannolle.

Jos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän olisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon olkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle. Mutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan vastaan.

"Varokaa itseänne", neito huusi.

Mutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen pieni revolveri nuoren naisen kädessä — mitäpä semmoinen leikkikalu merkitsi!

Mutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus — lyhyt ja terävä…

Jean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään — hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään ja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä pystyssä…

Tuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului katkera ivanauru.

"Nähkääs nyt, Jean Baptiste", hän änkytti… "Hän oli teille sittenkin liian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne taikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin… Kuolema, ainoa rakastajatar, josta voimme olla varmat. — —"

Hän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui niille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.

Fjeld hyppäsi hänen perästään. Mutta se oli liian myöhäistä.

Paroni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa oli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä jäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.

Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.

Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä — meren synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.

Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

"Tämä on hirveätä", hän sanoi heittäen aseen kädestään.

Fjeld kohautti olkapäitään.

"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."

Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.

"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on tehtävä?"

Fjeld katsoi häntä silmiin.

"Palatkaa New-Yorkiin."

"Mitä minä siellä tekisin?" neito kysyi hämmästyen.

"Menette naimisiin", tohtori vastasi… "Sen miehen kanssa, joka joka hetki odottaa teidän paluutanne."

Evy Westinghouse katsoi häntä suoraan silmiin.

"Ehkä", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä kalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n haudan ympärillä.