XL.
NOZIER'N AKVARIUMI.
Kaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen talo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on yhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on kaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea veden alle.
Tämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä laboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta kukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen tiedemiehen pyhäkköön.
Jättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen ulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen mailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan kalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä. Ne olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.
Tuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään ruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen ilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän kiillon.
Tässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli, että kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään. Useimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki livahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä edes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia tovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.
Mutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa oli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi omituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.
Paroni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen ainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja ivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut enää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi. Hänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes Courbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt tehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet hyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat norjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi vuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt Nozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.
Eikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut ja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata biljardia yksinomaan huvikseen.
Mutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä tapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan katselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että Courbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.
Paronin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan unohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla häirityksi.
Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi ja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen takanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja terävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja vilkkaat liikkeet.
Aivan oven suussa seisoi hento poika, jolla oli harvinaisen kauniit piirteet.
Nozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat hänen suussaan.
"Tohtori Fjeld", hän sopersi.
Pitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea ja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa olivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä jättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa autonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de Nozier'ta kohti.
"Siis tapaamme jälleen", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. "Te ette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui vain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä lankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni tilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta, tuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös. Virkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis alkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme."
Paroni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi
Courbier'hen.
"Onko hän kuollut?" hän kysyi.
"Ei", tohtori Fjeld vastasi. "Hän on vain saanut kloroformia. Mutta käykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella teitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista — paroni de Nozier."
"Hauskaa tutustua", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota tummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. "Ja kuka tämä herra on?" hän kysyi synkästi.
"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden ystävä."
Pieni belgialainen kääntyi heistä pois ja vaipui unelmiinsa.
"Vihollinen", hän virkkoi itsekseen.