XXXIX.
PETTYNYT.
Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä vastapäätä.
Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.
Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään. Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa, joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla. Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.
Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.
Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut avaimen.
Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.
Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.
Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies kostaa karsimansa solvauksen.
Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät olleet silponeet häntä kappaleiksi.
Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä — miehen varjo, jonka pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa kohti.
Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan. Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut kauhu, joka kalvoi hänen järkeään…
Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan. Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla. Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö, jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa kouristuksessa.
Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään. Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään. Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.
Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.
Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään alotteen-mies.
Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen suunnattomia aarteita tyhjennettiin.
Hänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen. Se oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen tukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki painettuna syvään kasvoille.
Hän astui bulevardille avaamaan ovea Courbier'lle.
"Mihin herra haluaa ajettavan?" hän kysyi.
Courbier kohautti olkapäitään ja astui valaistuun autoon.
"Ajakaa mihin hiiteen tahansa", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi tyynyjen nojaan.
"Sepä hauskaa", ohjaaja vastasi tyynesti. "Olen menossa Antwerpeniin ja minulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten."
Courbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin valo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten ja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei kyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy Westinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.
Mutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t Quen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan, joka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen, minkä pyörät ja kumit vain kestivät.