XXXVIII.
PAILLARDIN LUONA.
Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen frangin rahan.
"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi hän tuimasti.
"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi, päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa taskuihin.
Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja esti häntä ajattelemasta selvästi.
Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa oleva tohtori Fjeld.
Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.
Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi. Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.
Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin kävi suoraan perikatoaan kohti.
Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä huolistaan.
Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi. Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut ovenripaan avatakseen hänelle oven.
"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle, että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"
Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys suoritettaisiin täsmälleen.
Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi vihollista väijyen toisiaan.
Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä, jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille urille.
"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä hetkellä vannoin pyhän valan."
"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.
Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.
"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän kuiskasi.
Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.
"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtämästä.
Courbier nauroi.
"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin, että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan teitä mielettömyyteen asti."
Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.
"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa.
"Mitä tiedätte hänestä?… Ehkäpä voisimme sopia…"
Courbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.
"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi.
"Ette ole katuva tätä yötä."
"Missä on tohtori Fjeld?" Evy jatkoi huulet vapisten.
"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet erääseen suureen reikään — reikään, jonka nimi on meri. Menkää Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta… Kuinka sanookaan Verlaine — —"
Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.
"Auto odottaa rouvaa", hän kiljasi kimakalla äänellä.