XXV.
ERÄS ETU.
Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin vihollisia.
Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli, olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen lentokoneesta ammutusta kuulasta.
Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen hänelle helpommaksi.
Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille, jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan sisustaan oli selällään.
Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.
Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan varmaan pitkän matkan päähän huomiota.
Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain pelurit.
Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa. Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä. Suuret miehet ovat pelureita — joko sitten pelataan rahoista, ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.
Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa — nimittäin elämästä.
Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä — että häntä vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.
Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja aprikoida — hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on puolet voitosta.
Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.
Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.
Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta valojuovasta.
Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.
Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi hänen jalkainsa alla polttamaan.
Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.
Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman ihmisen kävelyltä.
Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi rautaoven.
Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali — jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä. Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.
Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.