XXIV.
MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.
Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.
Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia. Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias Saimlerin oppilaaseen.
Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen, joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta paroni ei ollut tyytynyt siihen.
Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä 1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan. Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon, joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.
Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös? Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki, mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat? Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.
Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi — ennenkuin nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen laivansa teräskannelle.
Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja Delman — tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.
Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat. Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.
Paroni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi vaahtoa.
"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä itäisellä taivaalla.
Courbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien oppi-isäänsä.
"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle. Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla. Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät, minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti. Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot, olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän? Palatkaamme kotiin!"
Nozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.
"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."
Courbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.
"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli haaveksien merelle.
Syntyi hetken äänettömyys.
"Mitä ajattelette?" paroni kysyi.
Courbier katsoi häneen.
"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."
Hän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.
"Mitä se oli?"
Nozier kohautti olkapäitään.
"En minä mitään kuullut", hän sanoi.
"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut", Courbier sanoi.