XXIII.
LASSONHEITTÄJÄ.
Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi avoinna.
Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä leveäksi.
Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni muuan lasiruutu rikki — siinä kaikki.
Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä, pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.
Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat, jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.
Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.
Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet. Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.
Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat gaucho'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.
Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.
Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.
Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen. Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.
Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.
"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla — se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"
Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, hän jatkoi:
"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori", hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."
Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.
"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme. Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."
Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.
"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti. "Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet mereen!"
Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus. Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja hän syöksyi mereen.