XXII.
YKSIN.
Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta vastuunalaisuudestaan.
Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa. Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa. Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.
Semmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.
Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se pelosta vai odotuksesta?… Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa, hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt. Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.
Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.
Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.
Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus…
Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui. Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka on potkaissut taaksepäin — sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi paikalleen.
Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.
Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.
Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään — ensin hyvin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.
Valojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.
"Kuka siellä?" nuorekas ääni huusi ranskaksi.
Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja ampui laukauksen ilmaan.
Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos se tulisi tarpeelliseksi.
Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.
Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin puolin.
"Ottakaa lentokone", kuului tuima huuto, "ja heittäkää se mereen."
Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti, joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.
Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu. Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.
Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo. Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.