XXI.
PULASSA.
Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä. Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.
Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista kohti.
Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän erehtynytkään.
Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.
Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa. Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä, sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.
Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä aavistustakaan lentokoneesta.
Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.
Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia merimiehiä.
Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.
Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.
Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä. Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.
Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin puolella laivaa.
Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti, että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan. Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan jotakin uhria.
Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan nieluun.
Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.
Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt heidän ylitsensä rautaportaille.
Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.