XX.
TARKASTUS.
Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30 metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.
Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä — eläviä sillejä, jotka myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.
Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin ammeisiin.
"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää tapahtuvan itsestään."
Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä saalista. Ja minkälaista saalista?
Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.
Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?
Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.
Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.
Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat hirveän näköiset.
Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota. Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt valonpilkahdustakaan.
Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa. Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.
Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen, lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja jättiläismäisestä silliryöstöstä.
Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.
Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.
Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun. Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli raa'an äänen puhuvan.
"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"
"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle koskettamatta soittojohtoon?"
"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."
"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan."
"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."
Luukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.
Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia kirouksia.