XXXIV.
ODOTELLESSA.
Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen uivan telakan asiaa.
Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis, joka vietiin Stavangeriin.
Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas, luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa. Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen macheteksi — puukoksi, joita gauchot käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.
Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua elämässään.
Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.
Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä "foramen occipitale", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä. Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.
Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?
Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.
Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan, likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan. Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle. Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori Fjeldiltä.
Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei ollut enää epäilystäkään — hän oli joutunut vihollistensa käsiin. Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.
Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä matkan surullisen tuloksen.
Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä seuraavan sähkösanoman:
"Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian
palajaa. Terveisiä!
Katarina."
Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.
Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.
Se taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.
Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.
Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei tiennyt, kuinka alottaisi.
Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.
"Mihin menette, kapteeni?" hän kysyi.
"Rotterdamiin, neiti", kapteeni vastasi.
"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?"
Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin kauniita silmiä!
"Kyllä", hän vastasi. "Minä odotan viisi minuuttia."