XXXIII.
RIBEIRAN HAAMU.
Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala — voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.
Paroni nauroi ääneen ja katkerasti…
"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen luokseen… Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"
Fjeld pudisti päätään.
"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin suhteen tekemästänne sankariteosta… Mutta antakaamme tuon Stavangerin kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."
Belgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.
"Se on teidän asianne", hän sanoi.
"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia. Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"
Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen kaulaansa.
"Mitä tarkoitatte?" hän kuiskasi.
"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan tämänlaisessa laivassa on moottorivene."
"Minä vakuutan…", de Nozier änkytti.
Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen siniset silmänsä synkkenivät raivosta…
"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta teidän on luvattava…"
"Minä en lupaa mitään… Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä, paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin… Minun täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä tietä, jota pitkäksi sanotaan."
Belgialainen katseli avuttomana ympärilleen.
"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi vapisevaa paronia.
"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"
Nozier haparoi kuulotorvea.
"Luotan sanaanne", hän sanoi.
"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."
Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.
"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala, uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.
"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä", hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme. Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"
Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan siinä aivan kokonaan murtuneelta.
"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena mille yliopistolle tahansa."
Paroni katsahti häntä salavihkaa.
"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut 1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa, joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut toisen maailmansodan."
Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat, samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä nyrkkiin.
Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.