KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuka on murhaaja?
Ratsumestarin lähetessä väki väistyi arasti ja kuiske taukosi kerrassaan.
Rye, joka huomasi jotakin olevan hullusti, joudutti askeliansa.
Hänellä oli päässään vihreä metsästyshattu, jonka hän oli vetänyt silmilleen, niin että ainoastaan suu ja leuka näkyivät.
Kätensä hän oli pistänyt syvälle taskuihin. Hänellä oli muassaan koira, joka hölkytti hänen perässään nuuskien hänen jälkiään.
Hänen koko esiintymisensä teki ehdottomasti kolkon vaikutuksen, ja kuolleen miehen ympärillä tuntui olo entistä kamalammalta.
Rye meni suoraan Asbjörn Kragin luo.
— Mitä täällä on tekeillä? kysyi hän.
Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vain osoitti kuollutta.
Rye katseli ruumista; häntä värisytti.
— Hyvä jumala, kuiskasi hän, tämä on hirmuista.
Hän kumartui ruumiin yli, tunsi vainajan ja loi kysyvän katseen Asbjörn
Kragiin.
— Hänkö?
Krag nyökkäsi.
— Kuinka tämä on tapahtunut?
— Sitä ei kukaan tiedä.
— Tappoko?
— Katso häntä, sanoi salapoliisi. — Ihan tuossa asennossa hän makasi puun juurella, kun hänet löydettiin. Luuletko hänen voineen itse satuttaa itsensä tuolla lailla?
— Tämähän on hirveätä. Milloin se on tapahtunut?
Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon. Hän käski nimismiehen pitää huolta, ettei kukaan saanut kajota ruumiiseen, ja lähti ratsumestarin kanssa kävelemään niitylle.
Kun he olivat joutuneet niin kauas, ettei kukaan enää voinut kuulla heidän puhettaan, sanoi Krag:
— Milloinka se tapahtui? Sen minä sanon sinulle. Eilen illalla se tapahtui.
Hän loi ystäväänsä surullisen ja tutkivan katseen.
— Mihin aikaan? kysyi Rye.
Asbjörn Krag mietti hetkisen.
— Asianajaja lähti kotoaan kello puoli kahdeksan eilen illalla, sanoi hän. — Tapaus on varmaan sattunut kahdeksan ja yhdeksän välillä.
— Tapaus? kysyi Rye. — Sinä korostat erityisesti sitä sanaa.
— Niin, enkä tee sitä tarkoituksetta.
Salapoliisi seisahtui ja osoitti kädellänsä metsää, joka huojui hiljaa tuulessa.
— Tuolla, sanoi hän, noiden mustien puiden takana minä seisoin eilen illalla puoli yhdeksän tienoissa. Silloin kuulin kaksi kirkaisua, jotka totisesti kävivät luihin ja ytimiin. Sinä tiedät, etten minä hevillä säikähdä, mutta ne olivat todellakin kaksi niin kamalaa huutoa, että minä hätkähdin. Seisoin hetken ja kuuntelin, toistuisiko huuto, mutta sitten ei enää kuulunut mitään.
Salapoliisi osoitti väkijoukkoa, joka seisoi nimismiehen ympärillä.
— Huuto kuului tuolta, jatkoi hän. — Se oli asianajajan hätähuuto, kun hän oli kuolemantuskassa.
— Kello puoli yhdeksän, mutisi ratsumestari. — Sinä tulit kotia kello yhdeksän tienoissa. Miksi et puhunut asiasta minulle mitään?
— Siksi etten luullut sen olevan missään tekemisissä meidän juttumme kanssa.
Yhtäkkiä hän tarttui lujasti ystävänsä käsivarteen ja kysyi:
— Kuulitko sinä huudot?
— En.
— Mutta sinähän olit ulkona siihen aikaan.
— Olinko minä ulkona?
— Olit, ulkona kävelemässä. Pehtori kertoi. Etkö todellakaan kuullut mitään?
— En, vastasi Rye, en kuullut mitään.
— Mitä tietä sinä kuljit?
Ratsumestari rypisti otsaansa.
— Tämähän tuntuu kuulustelulta, sanoi hän.
— Hyvä ystävä, sanoi Asbjörn Krag, varsin mahdollista, että tämä on kuulustelua. Nyt minä selitän sinulle, kuinka kummallinen asia on.
Kaksi miestä on ollut sinun tielläsi. Molemmista olet päässyt, toisesta ainakin toistaiseksi, toisesta kokonaan. Edellinen oli vanha eversti Holger.
Silloin kun hänen päällensä käytiin, olit sinä todistettavasti läheisyydessä.
Toinen oli tämä asianajaja Boman, joka oli kalliilla valalla vannonut toimittavansa sinut tuomituksi.
Hänet lyötiin kuoliaaksi eilen illalla kello kahdeksan ja yhdeksän välillä.
Juuri siihen aikaan sinä olit ulkona kävelemässä.
Asianajajan päälle on käyty aivan samalla tavalla kuin vanhan everstin.
Täytyyhän sinun tunnustaa, että tämä kaikki on käsittämätöntä ja kauheaa.
Pidätkö kohtuuttomana sitä, että teen sinulle joitakin kysymyksiä?
— Minä annan sinulle tarpeelliset selitykset. Kuljin eilen illalla eteläistä tietä, ja se kai oli syynä, etten kuullut mitään.
Ratsumestari loi äkkiä ystäväänsä terävän katseen.
— Epäiletkö sinä minua? kysyi hän.
— En.
— Uskotko vielä, että omatuntoni on täysin puhdas?
— Uskon, nyt varmemmin kuin koskaan.
— Kuinka niin? Minusta tuntuu, että tämän jälkeen…
— Paras ystäväni, sanoi Asbjörn Krag, tahdon olla suora sinua kohtaan. Jos olisit pari tuntia sitten kysynyt minulta, tiesinkö kuka oli yrittänyt murhata eversti Holgerin, niin olisin ehdottomasti vastannut myöntävästi. Olen iloinen, ettet sitä tehnyt.
— Sinä luulit, että se oli tuo tuolla?
— Aivan oikein. Ja sille edellytykselle olin rakentanut olettamuksen, joka oli selvä alusta loppuun. Luulin, että minulta puuttui vain eräitä sielutieteellisiä yksityiskohtia, jotta olisin saanut sen ihan täsmälleen pitämään paikkansa. Mutta nyt kaikki luhistuu maahan.
Mies löydetään kuolleena tuolta. Käykin ilmi, että asianajajalla on ollut aivan sama vihollinen kuin vanhalla everstillä.
Tämä yhteinen vihollinen voit olla joko sinä, hyvä Rye, tai…
— Tai kuka? kysyi ratsumestari kiihkeästi.
— … tai jokin muu mies, joku salaperäinen olento, joka tekee paikkakunnan turvattomaksi.
Minusta näissä rikoksissa on jotakin umpimähkäistä ja tarkoituksetonta.
Mutta eivät ne silti näytä pelkältä sattumalta.
Voisihan ajatella, että joku vaarallinen mielipuoli liikuskelee täällä ja että hän tuntee tämän asian eikä kammo mitään keinoja. Hyvä ystävä, minä luulen, ettemme ole vielä päässeet pitkälle arvoituksen selvittämisessä. Vielä voi täällä tapahtua suuria asioita. Mutta mennään nyt katsomaan kuollutta tarkemmin.
Väkijoukko oli kasvanut, kun ystävykset saapuivat paikalle. Kaikki tuijottivat uteliaina ja huonosti salatulla vihamielisyydellä ratsumestariin, joka oli tyyni ja kylmä kuten aina.
Vartioiminen oli ollut jotenkin tarpeetonta, sillä ihmiset pysyivät käskemättäkin kunnioittavan välimatkan päässä ruumiista.
Asbjörn Krag napitti vainajan sadetakin rinnan kohdalta ja määräsi, että hänet oli vietävä asuntoonsa, missä ruumiintarkastus oli pidettävä.
Kiireesti hankittiin paarit. Ruumis laskettiin niille ja kannettiin pois.
Joukko teki hiljalleen seuraa.
Se oli kummallinen kulkue.
Asbjörn Krag jäi hetkeksi tapahtumapaikalle löytääkseen mahdollisesti joitakin jälkiä.
Hän tutki maata hyvin tarkoin, erinomaisella ja ratsumestarin mielestä tarpeettoman suurella huolella.
Lopetettuaan tarkastuksensa Asbjörn Krag nousi ja kysyi ratsumestarilta:
— Muistatko miten ukko Holger oli puettu, kun hänet löydettiin?
— En aivan tarkkaan. Mutta sen verran muistan, että hänellä oli sadetakki yllään.
— Niin, eikö totta? Keltaisenruskea sadetakki.
— Aivan niin. Minä olen usein nähnyt sen hänellä.
— Bomanilla oli melkein samanlainen.
Ratsumestari tuijotti hämmästyneenä salapoliisiin.
— Siinä olet oikeassa. Asianajajallakin oli sellainen sadetakki. Se oli uudempi ja vaaleampi, mutta muuten samanlainen.
— Eroitus ei merkitse mitään.
— Mutta luuletko, että sadetakit voivat olla missään tekemisissä asian kanssa? kysyi ratsumestari.
Salapoliisi katseli ilmaan, ikäänkuin vainuten jotakin; hänen silmissään oli hajamielinen ilme, ja katse harhaili kaukana.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi Rye.
— Minä ajattelen… ajattelen…, vastasi Asbjörn Krag hajamielisesti, — ajattelen noita sadetakkeja.
Mutta samassa häneltä pääsi huudahdus, joka osoitti, ettei hän ehkä sittenkään ollut ihan vankasti ajatellut sadetakkeja. Hän sanoi:
— Hitto vieköön, paperi!