YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Sininen kirjekuori.
Paperi!
Asbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja tärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.
Hän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi käsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.
Täytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti
Holgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.
Krag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset halventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman ihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan kokonaisia perheitä.
Oliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä vaikuttimena?
Taistelu tästä paperista — sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen ja vaati ehkä useampia?
Hän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään asianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin merkityksettömiä kauppakirjeitä.
Sellaisia papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai vähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.
Ja jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli luultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä siellä. Ellei…
Ellei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos murhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla muuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.
Mutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut? Ahdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä vaarallisemman vihollisen? — Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan ratsumestarin rinnalla niittytietä.
Molemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä eikä tahtonut häiritä häntä.
He saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään.
Satalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.
Puhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat katseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.
Salapoliisi kääntyi ratsumestariin.
— Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. — Minusta tuntuu, että sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen pian.
— Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.
— Et mitenkään tällä hetkellä.
Ratsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi hänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.
Asbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan, mutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.
Käytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita sanomalehtimiehiä.
Nämä heti salapoliisin kimppuun.
— Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin että on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian yhä arvoituksellisemmaksi.
— Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?
— Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.
— Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan tehdyn murhayrityksen kanssa?
— Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.
— Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?
— Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag. — Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme toimittaa tarkastuksen.
Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia, hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen ja tuomarin.
Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.
— Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. — Tämä asia kasvaa yli minun voimieni. En ymmärrä enää mitään.
Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:
— Eikö juuri tämä ollut…?
— Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.
Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli kamppailun ja tuskan leima.
Kun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki metsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli illalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi hän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä, kamalaa tekoa.
Hän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä erityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän peitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.
Miehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.
Krag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen olkansa yli.
Se sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.
Hän heitti setelit pöydälle ja sanoi:
— Merkitkää muistiin paljonko niitä on.
Sitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.
Nekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.
Mutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.
Vihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt. Se oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja kirjeitä.
Aavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.
Ensimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa maaliskuun 20 p:nä 1890.
Hän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa hänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.
Hän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen kirjekuoren taskuunsa.
Muut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden luetteloa, etteivät huomanneet mitään.
Krag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka tavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.
Mutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut pidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.
Kello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin työnsä valmiiksi.
Asbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.
Ihmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet joutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus temmannut mielet mukaansa.
Asbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Hän kuuli jonkun sanovan:
— Olipa sillä kamalat kasvot.
Oliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut salata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.
Hän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.
Hänen ystävänsä istui kirjoittamassa.
— Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.
Ratsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka, jonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: "Muistelmia matkoiltani."
Salapoliisi katseli häntä ihmeissään.
— Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.
Ratsumestari hymyili surunvoittoisesti.
— Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun ajattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy puuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.
Asbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.
— Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. — Et näytä sinäkään kovin virkulta.
— Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.
— Anna kuulua.
— Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin väkevää kahvia.
— Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.
— Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. — Tahdon ajatella.
Hän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja sanoi ääneen ja selvästi:
— Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla on paperit.
Ratsumestari nousi hitaasti seisoalle.
— Minä en ymmärrä… Paperit…
— Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa…
— Kirjeet… En vieläkään ymmärrä…
Salapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.
— Hyvä, sanoi hän, — ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle kahvi, huone ja tupakat.
Ratsumestari soitti kelloa.