KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Kohtalo kostaa.
Tallista kuului hirnuntaa ja kavionkapsetta. Pehtori ja rengit taluttivat "Eevan" ulos. Hevonen seurasi tyynesti ja sävyisästi, mutta oli hermostunut.
Ratsumestari huusi sille rauhoittavasti, ja "Eeva" höristi korviaan kuullessaan herransa äänen.
— Pankaa sille satula, sanoi Rye.
Tallipoika tuli perässä kantaen satulaa ja aikoi juuri heittää sen hevosen selkään, kun Krag pidätti hänet huutamalla:
— Ei, anna olla!
— Aiotko ratsastaa satulattomalla hevosella? kysyi ratsumestari ällistyneenä.
Salapoliisi ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi ainoastaan:
— Tee kuten käsken!
Poika laski satulan maahan.
Hevonen nosti äkkiä päänsä ja tuijotti pelästyneenä Asbjörn Kragiin, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä.
— Päästäkää hevonen! huusi salapoliisi.
Se sanottiin niin käskevällä äänellä, että pehtori ehdottomasti laski irti "Eevan", joka ensin nousi takajaloilleen ja alkoi sitten tömistellä etujaloillaan.
Silloin Asbjörn Krag sanoi yhtäkkiä nuorelle poliisiapulaiselle:
— Nyt alamme!
Apulainen heitti salkkunsa maahan ja juoksi hevosen luo, löi sitä kämmenellä kylkeen ja sanoi:
— Avant, "Eeva"! Avant! [Eteenpäin!]
Samassa hevonen karkasi Asbjörn Kragia kohden, nousi takajaloilleen ja olisi iskenyt hänet kavioillaan maahan, ellei Krag olisi päättäväisesti sivaltanut sitä raipalla suoraan vasten turpaa. Isku oli niin raju, että hevonen kivusta hirnahtaen peräytyi. Se jäi seisomaan ja tuijotti Kragiin väristen ja sieraimet levällään.
— Avant, "Eeva"! huusi apulainen uudestaan. Ja korskuen teki hevonen uuden hyökkäyksen, mutta raippa ajoi sen samalla tapaa takaisin. Ja silloin osat vaihtuivat. Nyt ei hevonen enää ollut hyökkääjänä, vaan Asbjörn Krag, joka viuhuvin raipoin ajoi sen tallinovea kohden. Siellä sen ottivat kiinni pehtori ja pojat, jotka perin kummissaan ympäröivät sen.
Ratsumestari juoksi esiin ja kävi Asbjörn Kragia käsivarteen.
— Mitä herran nimessä tämä merkitsee? kysyi hän.
— Se merkitsee, vastasi Asbjörn Krag osoittaen "Eevaa", — se merkitsee, että tuossa on murhaaja meidän silmäimme edessä.
— Murhaaja? pääsi moniääninen kummastuksen huudahdus.
— Niin, sanoi Asbjörn Krag. — Murhaaja ei ole kukaan muu kuin "Eeva". Valitan, etten voi vangita sitä. Meillä ei ole rikoslakia hevosia varten.
Salapoliisi heitti sadetakin yltään.
— Ja nyt, sanoi hän katsoen hymyillen taivaan pilviä, — nyt luulen, ettei taida sadetta tullakaan. Tästä saat takaisin sadetakkisi, hyvä ystävä. Pehtori on kai hyvä ja vie hevosen paikalleen. "Eevan" tarvitsee rauhoittua säikähdyksen jälkeen.
Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon ja meni hänen kanssaan sisälle. Apulainen seurasi heitä. Hän oli ottanut salkkunsa maasta.
Kun herrat olivat istuutuneet Ryen työhuoneeseen, kysyi Asbjörn Krag:
— Ihmetteletkö?
— Ihmettelenkö! puuskahti ratsumestari. — Minä en ymmärrä rahtuakaan!
Asbjörn Krag osoitti särjettyä ikkunaa.
— Minä ymmärsin heti, sanoi hän, että hevonen oli särkenyt ikkunan. Sirpaleissa näkyvä veri osoitti, että eläin oli sen tehnyt. Sillä jos väkevä mies sen olisi tehnyt kädellään, olisi verta varmasti juossut enemmän.
— Mutta ethän aikone uskotella, että "Eeva"…? Asbjörn Krag nyökkäsi.
— "Eeva" juuri on hyökännyt vanhan everstin päälle, sanoi hän, ja "Eeva" on myös tappanut asianajajan. Sääli, että olet maksanut niin paljon siitä hevosesta. Nyt sinun täytyy ampua se. Mutta luultavasti kannat tappion tyynellä mielellä, kun kaikki nyt kuitenkin kääntyy parhain päin.
Tuskin huomattava värähdys ratsumestarin suupielissä ilmaisi hänen sisäistä liikutustaan. Hänen ajatuksensa lensivät naapuritaloon, missä nuori tyttö istui onnettomana.
— Katsotaanpas paperia, sanoi Asbjörn Krag.
Apulainen ojensi hänelle salkun, ja hän avasi sen.
— Mikä sinut oikeastaan johti siihen ajatukseen, että hevonen oli murhaaja? kysyi ratsumestari.
— Sen teki eräs hyvin harvinainen seikka, tai oikeammin sarja seikkoja. Olihan ensinnäkin kummallista, että sekä eversti että asianajaja oli lyöty maahan aivan samalla tavalla. Molemmat olivat yrittäneet paeta, mutta onnistumatta, ja molemmilla oli samanlainen sadetakki yllään, juuri tuollainen ruskeankeltainen kuin minulla äsken. Se välähti mieleeni ja tuntui omituiselta.
Sitten istuin tuolla huoneessa ja mietin asiaa tarkemmin. Tulin ajatelleeksi, että sinä juuri samaan aikaan, kun everstin päälle hyökättiin, olit puhellut Dagny Holgerin kanssa. Olit antanut hevosesi kuljeksia vapaana; ethän tiennyt muuta, kuin että "Eeva" oli sävyisin eläin maailmassa.
Hevonen käyskenteli syömässä juuri sillä kohtaa, missä Holgerin päälle hyökättiin. Ajattelin haavaa, joka oli everstin päässä. Tuolla lailla — minä tuumin — hevonen survaisee etujaloillaan. Ja kun me sitten seisoimme asianajajan ruumiin ympärillä, panin merkille, että hevonen kävi laitumella siinä lähellä, ja pehtori kertoi minulle, että siellä se tavallisesti oleskeli. Silloin ei ollut juuri epäilystäkään enää, mutta varmuuden vuoksi sähkötin kuitenkin Kristianiaan. —
Nuori apulainen, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut Asbjörn Kragin kertomusta, nyökkäsi ymmärtävästi.
— Ja minä läksin heti ottamaan selkoa, mistä ratsumestari oli hevosen ostanut, sanoi hän. — Sentähden tässä äsken niin tarkkaan tiesinkin, että se oli maksanut kuusituhatta viisisataa kruunua.
Asbjörn Krag ojensi ratsumestarille paperin, jonka oli ottanut salkusta.
— Siinä on kauppakirja, sanoi hän. — Tunnetko sitä?
Ratsumestari silmäili paperia.
— Tunnen, sanoi hän. — Tuossa on nimikirjoitukseni.
Asbjörn Krag jatkoi.
— Ja tästä paperista, sanoi hän, käy selville, mistä sinä olet hevosen saanut. Se on entinen sirkushevonen. Sen sain jo eilen sähköteitse tietää, ja silloin en enää epäillyt. Ja jos vielä olisinkin ollut jonkun verran epätietoinen, niin viimeinenkin epäilys olisi haihtunut, kun sain nähdä särjetyn ikkunan. Sen työn oli ainoastaan hevonen voinut tehdä.
— Sirkushevonen, mutisi ratsumestari kauhistuneena. — Sitä en aavistanut. Sirkushevoset ovat hulluja eläimiä.
— Niin, valitettavasti, aina vaarallisia, niillä kun itsellään ei ole kykyä harkita, milloin saavat käyttää taitojaan. Eräästä hallussani olevasta paperista käy edelleen ilmi, että "Eeva" on ollut maneesissa mukana esittämässä pantomiimia nimeltä "Mies, jolla on sadetakki". Niinpä se on harjaantunut karkaamaan pystyyn ja tallaamaan kuoliaaksi sadetakkiin puetun täytetyn nuken, joka on olevinaan murtovaras. Se on siis yleensä esittänyt viisaan hevosen osaa. Valitettavasti se on sittemmin käyttänyt viisauttaan väärällä ja turmiollisella tavalla, mutta se on sidottu kohtaloonsa, ja kohtalo kostaa. Jo aikaisemmin olet saanut selityksen ensimäiseen arvoitukseen, sinun ja Dagnyn välien katkeamiseen. Mikään ei enää estä teitä kahta tulemasta maailman onnellisimmaksi pariksi. Ja nyt olet saanut selityksen toiseenkin arvoitukseen, joka on ollut näennäisesti kytkettynä edelliseen: molemmat salaperäiset tihutyöt ovat paljastetut. Vieläkö enemmän tahdot tietää?
Ratsumestari tuijotti ystäväänsä. Vihdoinkin hän näytti tajuavan koko asian.
— Mutta eikö käy vaikeaksi todistaa, että hevonen on syyllinen? kysyi hän.
— Niin minäkin ensin luulin eilis-iltaan saakka, vastasi salapoliisi. — Sentähden läksin eversti Holgerin kartanoon. Ja usko minua, nyt ei totuuden todistaminen enää ole mikään vaikeus.
— Kuinka niin?
— Vanha eversti toipuu.
Ratsumestari tarttui ystävänsä käteen.
— Ihanko totta? kysyi hän ilosanoman yllättämänä.
— Ihan, vastasi Krag. — Jo eilen illalla hän tuli hetkeksi tajuunsa, ja silloin hän lausui sanoja, jotka toisista tuntuivat tolkuttomilta, mutta jotka minä ymmärsin.
— Mitä hän sanoi?
— Kuulin nämä sanat: "Sanokaa Ryelle, että ampukoon hevosen." Mutta on minulla toisetkin terveiset sinulle.
— Keneltä?
— Dagnylta. Hänellä oli jotakin sanomista, mutta hän sanoo sen mieluimmin itse…
Rye seisoi kauan mietteissään lattialla.
— Kohtalo kostaa, virkkoi hän matalalla äänellä. — Yhden hengen se on vienyt.
— Tai oikeastaan kaksi, vastasi Krag.
— Kenen muun kuin asianajajan? kysyi Rye ihmetellen.
— Unohdat hevosen, vastasi salapoliisi pannen tyynesti salkun kiinni.
End of Project Gutenberg's Salaperäinen vihollinen, by Sven Elvestad