KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Päivä koittaa.
— Mutta oletko sinä oikeastaan löytänyt murhaajan? kysyi Rye. Hän oli sekä kummissaan että maltiton Asbjörn Kragin käytöksen johdosta.
— Olen, vastasi salapoliisi. — Olen löytänyt murhaajan, olen nähnyt hänet.
— Ehkä olette puhutellutkin häntä? sutkautti pehtori viekasmaisesti hymyillen.
— En ole puhutellut.
— Missä saamme nähdä hänet sitten?
Salapoliisi teki käsivarrellansa liikkeen, mutta ei vastannut mitään. Viittaus saattoi yhtä hyvin merkitä, että murhaaja oli talon huoneissa kuin tallissa.
Rye kääntyi miltei toivottomana nuoren poliisiapulaisen puoleen.
— Ymmärrättekö te tätä? kysyi hän.
Apulainen oli tähän asti pysytellyt vaatimattomasti syrjässä eikä ollut virkkanut sanaakaan. Nyt hän nyökkäsi.
— Jos täällä on ihminen lyöty kuoliaaksi, sanoi hän, niin tiedän kuka sen on tehnyt.
— Todellakin? ihmetteli pehtori. — Ettehän te ole voinut seurata tapahtumia lähimainkaan niin hyvin kuin me. Ja meille tämä kaikki on arvoitusta.
Apulainen osoitti salkkua, jota vielä kantoi kainalossaan.
— Mutta minä olen lukenut tämän paperin, sanoi hän.
Rye vain pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista.
Asbjörn Krag käveli vähän aikaa edestakaisin pihalla. Hän silmäili itäiselle taivaalle, missä näkyi heikko kajastus puiden latvojen yläpuolella. Päivä alkoi sarastaa.
— Sammuttakaa lyhdyt, sanoi hän, meillä on jo tarpeeksi valoa.
Lyhdyt sammutettiin, ja ihmiset liikkuivat harmaassa pimeydessä kuin haamut.
— Vielä on liian aikaista, sanoi salapoliisi; täytyy odottaa, kunnes tulee enemmän valoa. Kuuleppa, ystäväni, sanoi hän kääntyen ratsumestariin päin, — etkö luule, että tulee sade aamupuoleen?
Ratsumestari katsoi häneen ihmeissään.
— Sitä en luule, vastasi hän.
— Mutta onhan maa jo ihan märkä ja ilma on kostea.
— Se on kastetta.
Asbjörn Krag hymyili.
— Luulen sittenkin, sanoi hän, että tulee sade, ja minä en ensinkään siedä kastumista. Olen jo muutenkin tarpeeksi vilustunut.
— Voithan mennä lämpimään eteishalliin.
— Mutta, näetkös, minäkin tahtoisin todenteolla nähdä murhaajan.
— Tuleeko hän tätä tietä ehkä?
— Tulee, nyt hän pian tulee. Saanhan lainata sadetakkiasi vielä kerran? En pane mielelläni terveyttäni vaaraan.
Ratsumestari antoi merkin pehtorille, joka heti lähti noutamaan sadetakkia.
Asbjörn Krag otti sen tyynesti yllensä. Ei näkynyt sateen merkkiäkään, mutta salapoliisi katseli edelleenkin pilviä ja vainusi kuin metsäkoira mutisten itsekseen:
— Sade siitä tulee ihan varmasti. Sen minä kaikesta näen.
Ratsumestari alkoi nyt ymmärtää, että Kragilla oli joku tarkoitus tuon sadetakin suhteen. Nuori apulainen seisoi äänettömänä katselijana. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja kysyi:
— Tällainenko se oli?
— Kuvauksen mukaan aivan saman näköinen, vastasi apulainen. — En vain ymmärrä, mistä olette saanut tuon.
Asbjörn Krag osoitti ratsumestaria ja sanoi:
— Se on hänen oma takkinsa.
Ratsumestari ei voinut muuta kuin myöntää, että niin oli laita. Se oli hänen oma sadetakkinsa, jonka Asbjörn Krag oli lainannut. Mutta minkätähden? Hänestä alkoi tuntua, että molemmat poliisimiehet yksissä neuvoin näyttelivät ilveilyä, mutta hän ymmärsi myöskin, että loppuselvitys nyt läheni, ja varoi tekemästä kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa viivytystä.
Mutta silloin Asbjörn Krag teki ehdotuksen, joka mitä suurimmassa määrässä kummastutti sekä ratsumestaria että väkeä. Pihalla oli kymmenkunta miestä: ratsumestari, Krag apulaisineen, pehtori ja joitakin renkejä. He seisoivat pääoven läheisyydessä, ratsumestari portailla, palellen napitetussa takissaan, Asbjörn Krag pihalla renkien joukossa, jotka vielä pitivät sammutettuja lyhtyjä käsissään, ja hieman syrjempänä pehtori puhellen poliisiapulaisen kanssa.
— Minua haluttaa lähteä hieman ratsastamaan, sanoi Krag.
Ratsumestarin kulmakarvat kohosivat, ja hän tuijotti salapoliisiin. Joku renkipoika päästi naurun, niin että pehtori katsoi asiakseen tarttua hänen käsivarteensa.
— Ei se ole pilantekoa, vastasi Krag vakavasti. — Minua todellakin haluttaa tehdä pieni ratsastusmatka.
— Tarkoitatko sillä, että tarvitset hevosta? kysyi ratsumestari.
— Sitä juuri.
— Ehkä kestää vielä vähän aikaa, ennenkuin voit näyttää meille murhaajan, ja tahdot sentähden saada ajan kulumaan?
Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.
— Saattaahan sen selittää niinkin, sanoi hän, että minä pelkään murhaajan juoksevan tiehensä ja tahtoisin estää häntä pääsemästä pakoon.
— Olkoon menneeksi, saat hevosen. Mutta minusta sinulla on hullunkurinen ratsastuspuku — sadetakki! Etkö ottaisi jotakin parempaa?
— En, en mitenkään. Sadetakki on ihan hyvä. Mutta ehkä sinulla on ratsupiiska?
— Sen saat. Ja saat kannuksetkin.
— Tulen toimeen ilmankin. Piiska riittää. Kyllä minä saan hevosen menemään.
Ratsumestari viittasi tallipojalle, joka oitis juoksi noutamaan ratsupiiskaa. Krag koetteli sitä ilmassa.
— Hyvä on, sanoi hän. — Nyt vain kelpo hevonen.
— Rusko, sanoi ratsumestari pehtorille. — Tuokaa Rusko ulos.
Asbjörn Krag pidätti pehtoria.
— Tarkoitatko sitä suurta, paksua ruskeaa, joka on kolmannessa pilttuussa? kysyi hän ratsumestarilta.
— Sitä juuri.
— Mutta tiedätkös, minä tahtoisin nopsemman hevosen.
— Hevonen on hyvä, sanoi pehtori ärtyisästi.
Asbjörn Krag katsoi kysyvästi ystäväänsä.
— Osaatko ratsastaa hyvin? kysyi ratsumestari.
Krag nyökkäsi.
— Luuletko pystyväsi ohjaamaan "Eevaa", uutta hevostani? Sen selässä olen vain minä voinut istua tähän asti.
— Tuokaa se tänne! huusi Krag ylimielisesti. — Siinä on minulle hevonen!
Ratsumestari katsoi pehtoriin.
— Uskallammeko?
Mutta pehtori vain kohautti olkapäitään, jotta:
— Oma asiansa!
— Tuokaa se hänelle sitten, sanoi ratsumestari. — Menkää hakemaan
"Eeva" ulos.
Pehtori lähti talliin renkien seuraamana. Ratsumestari, Krag ja hänen apulaisensa jäivät kolmisin.
Asbjörn Krag käveli maltittomana edestakaisin piesten ratsupiiskalla kumitakkiaan. Aurinko oli nyt noussut taivaanrannan yli, ja hämärä oli väistynyt kirkkaan aamuvalon tieltä. Usva tupruili joen yllä kuten pöly maantien yläpuolella. Mutta taivas oli pilvetön. Ratsumestarin sana oli käyvä toteen, kaunis ilma oli tulossa.
Rye ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hänen mielestään Asbjörn Krag käyttäytyi enemmän kuin kummallisesti. Mutta hän luotti ystävänsä viisauteen; hän uskoi, että murhaaja piileksi täällä jossakin ja että Asbjörn Krag oli jollakin selittämättömällä tavalla päässyt lymypaikan perille. Luultavasti murhaaja jätti tyyssijansa päivän koittaessa. Aika oli siis käsissä. Krag odotti joka silmänräpäys murhaajan ilmestymistä, ja varmuuden vuoksi hän tahtoi pitää hevosen valmiina, ettei roisto pääsisi karkuun. Niin täytyi asianlaidan olla, päätteli ratsumestari.
— Saat olla aika taitava, sanoi hän, jos mielit hallita "Eevaa".
Laitumella ollessaan se on sävyisin olento maan päällä, mutta annas kun
se tuntee ihmisen selässään, silloin sen kurissapito kysyy taitoa.
Tiedätkö, paljonko olen siitä maksanut?
Krag oli juuri vastaamaisillaan jotakin, kun poliisiapulainen ensi kerran puuttui keskusteluun.
— Kuusituhatta viisisataa kruunua, sanoi hän.
Ratsumestarin silmät lensivät suuriksi.
— Oikein. Mutta mistä te sen tiedätte? Olenko puhunut teille siitä?
— Ette, vastasi apulainen, mutta minä tiedän sen.